The Beauty Of Dying (in finnish) TAUOLLA

17

Peitto tuntuu raskaalta, mutta sänky on liian pehmeä, että hän tahtoisi nousta ylös. Silmiä särkee eilispäivän meikit, vai ovatkohan ne olleet kasvoissa kauemminkin? Ihan sama, sattuu joka tapauksessa. Rosen kädet tuntuvat voimattomilta, joten hän ei edes halua liikuttaa itseään mihinkään suuntaan, siirtää peittoa tai edes venytellä selkärankaa kutitelevaa tunnetta pois. Hän on maannut sängyssä pitkään. Tunteja. Ehkä koko päivän. Kellonajasta ei ole hajuakaan. Milloin hän nousi viimeksi? Käydäkseen ehkä vessassa. Tunne on tuttu viime viikolta, paitsi tällä kertaa tyttö ei ole edellisenä iltana juonut. Vai onko nyt jo ilta? Alkoholilla ei kuitenkaan ole osaa tytön olotilaan. Rose tuijottaa kattoa hetken aikaa ja sulkee silmänsä. Niin voimaton olo. Kylmä. Turha.

Ovi pamahtaa kiinni jonkun saapumisen merkiksi. Eihän talossa asu kuin yksi henkilö hänen lisäkseen, joten Rose tietää äidin saapuneen töistä kotiin. Tyttö nousee istumaan ja heittää peiton sängylleen, kuin olisi aamulla heittänyt sen vain huolettomasti petivaatteiden ylle ennen kouluun lähtöä. Vaikkei hän oikeasti ole poistunut koko talosta tämän päivän aikana. Hetken aikaa askeleet kuuluvat kovina pamauksia ympäri taloa. Rose oli jo ehtinyt tottua hiljaisuuteen, joten ainakin siltä se aluksi tuntuu, kunnes keittiöstä alkaa vuotaa radion melua talon jokaiseen huoneeseen. Pian muutama terävä napautus kuuluu Rosen huoneen ovelta, kuten oli odotettavissa. Ovi ei kuitenkaan avaudu, vaan puhe kuuluu sen läpi. "Ruoka-aika", on ainoa, mitä tyttö kuulee ja sitten askeleet kävelevät tuttua reittiä eteisen matolta kohti keittiötä.

Hänellä ei ole nälkä. Edessä seisova pasta-annos näyttää iljettävältä. Kuin se olisi muhinut ainakin viikon jääkaapissa ja muodostunut yhdeksi kuivaksi möntiksi muovikipon pohjalle. Rose muistelee syöneensä samaa lähiaikoina, joten taatusti tämäkin on vain jääkaapin pohjalta ongittua ongelmajätettä. Haarukka kilahtaa lautaseen, kun Rose laskee sen alas, pystymättä syömään enää suullistakaan. Pasta maistuu liisteriltä suussa ja takertuu lopuksi kitalakeen, tehden hengittämisestä vaikeaa. Rose vilkaisee pöydän yli hiljaista naista, joka on syventynyt päivän postien pariin. Naisella on tummat hiukset pään mukaisella nutturalla ja pöydälle lasketut silmälasit ovat jättäneet punertavat jäljet nenänvarteen. Jakkupuvun takki on naisen takana tuolin selkänojalla ja vaaleansininen kauluspaita on kääritty hihoista. Ehkä sillä oli nälkä eikä se vaihtanut vaatteitaan niin kuin yleensä. Rose kuitenkin elättelee toivoa, että nainen katoaisi vielä jonnekin tämän illan aikana ja hän voisi jäädä yksin kotiin, pimeään huoneeseensa. Aku Ankka. Onko tänään keskiviikko? Rose vetää sarjakuvalehden pöydän yli itselleen ja selailee sitä hetken. Ehkä äiti nousisi pian pöydästä ja hän voisi vain mennä heittämään ruuat roskikseen ilman sanomista.

Astianpesukone jyllää seinän takana. Keittiön radio on jätetty päälle, vaikkei kukaan sitä kuuntele. Ihan vain sen takia, että talossa kuuluisi puhetta, jos naapurit sattuisivat kuulemaan. Talon valot ovat kuitenkin poissa päältä, eikä ikkunoista voi nähdä liikettä. Peitto on vedetty takaisin pienen ja väsyneen tytön päälle. Kello lähenee yhdeksää, jolloin äiti oli luvannut tulla takaisin. Rose ei kuitenkaan jaksa uskoa äitinsä tekemiin lupauksiin, ei sillä että tuon saapumisella olisi Rosen elämän kannalta suurta merkitystä. Hän nauttii olostaan yksin kotona.

Makoillessaan sängyssään tyttö kuulee puhelimen kilahtavan viestin merkiksi. Hän ei kuitenkaan jaksa edes katsoa viestiä, sillä äiti kuitenkin ilmoittaisi vain olevansa myöhässä. Kuka muukaan häneen ottaisi yhteyttä? Puhelimen äännähtäessä uudelleen ja uudelleen, Rose nostaa puhelimen käteensä peiton uumenista aikeinaan sammuttaa se, kun hän jääkin lukemaan viestejä. Tuntematon numero.

"Meiän pitäis tavata"

"Ethän sä oo mulle vihanen mistään"

"Onks kaikki okei?"

"Sua ei oo näkyny hetkeen."

Rose tuijottaa puhelinta mykkänä. Viestit ovat lyhyitä, mutta selkeitä. Ei ole vaikeaa päätellä kuka niiden takana on. Ilari. Viimein se on saanut haalittua jostain Rosen numeron ja nyt lähettelee huolestuneita viestejä. Rose vihaa huolta, säälin täytteisiä katseita ja muka ymmärtäväisiä selkään taputteluja. Viimeisen viestin piste saa Rosen huulet mutruun. Asiallista. Hän ei vastaa viesteihin vaan napauttaa laitteen äänettömälle ja sulkee näytön uuden viestin saapuessa. Voi Ilari, Ilari, Ilari, lakkaa jo välittämästä. Rose sulkee silmänsä ja nukkuu hieman lisää. Asia on taatusti unohtunut pojan mielestä jo huomenna.

"Mä oon muuten Lucas." 

//Heipä hei kaikki lukijat, lukumäärä on kasvanut jälleen huimasti, vaikka lukuja tulee kovin harvoin, kiitos siitä D: <3 Kommentit antaa mulle aina buustia kirjoittaa lisää ;) Äänestä jos tykkäsit, seuraavaa lukua toivottavasti pian tiedossa ~demonipinja