Step Brother || Book 2

6 // Mä.. palasin

Askeleet tulivat kokoajan vain lähemmäksi keittiötä ja pian huomasin jo edessäni seisovan pitkän pojan. Pojan silmät kiinnittyivät minuun ja huomasin kuinka pojan lihakset jännittyivät minut nähdessään. Hän ei liikkunut eikä sanonut mitään. Miksi? Sitä en tiedä..

"Hei Lucas..", sanoin kuiskaten. Olin niin iloinen nähdessäni hänet. 

"Sandra? Miks sä oot täällä?" Lucas kysyi selvästi hämmästyneenä ja hiukan järkyttyneenä. 

"Mä.. palasin. Mä muutan takasin tänne", vastasin veljelleni hymyillen. En yhtään pysty sanomaan mitä Lucas ajattelee minusta tai paluustani, itseasiassa en ole ikinä oikein tiennyt mitä Lucas ajattelee, sillä hän osaa hyvin piilottaa ne.

"Miks? Miks sä palasit nyt etkä, vaikka kaksi vuotta sitten? Sä helvetti jätit meidät etkä pitäny meihin mitään yhteyttä! Me ei oltais voitu tietää jos sä oisit kuollu!" Lucas huusi. Säikähdin sitä, sillä en ikinä ollut nähny Lucasta niin vihaisena. Hänen kätensä olivat puristettuina tiukasti nyrkeiksi ja viha paistoi hänen silmistään.

"Vittu kuinka itsekäs ihmisen täytyy olla, että tekee niin?! Sä, Sandra oot maailman itsekkäin ja suurin huora mitä maa päällään kantaa! Enkä mä aio asuu sun kanssa saman katon alla hetkeäkään!" Lucas huusi.  Tunsin piston sydämmessäni kun kuulin Lucaksen sanat. Vaikka olin ajatellut tapaamisemme olevan hiukan.. vaivaannuttava, en kuitenkaan ajatellut mitään tälläistä reaktiota. 

Mutta tiedän Lucaksen olevan oikeassa. Minä lähdin ja jätin ihmiset odottamaan paluutani, vaikka en välttämättä olisi ikinä palannutkaan. Se oli itsekästä ja läheisiäni esim. Lucasta se sattui. Se sattui sydämmeen. Jos olisin vaikka kuollut se olisi sattunut vielä enemmän saada tieto kuolemastani. Tiedän sen tuskan. Näin kuinka Rasmus kuoli edessäni takiani enkä halua, että kukaan muu joutuu kokemaan sen. Mutta huomaamattani itse aiheutin sitä tuskaa muille. Pelkästä itsekkyydestäni.

"Hyvä on. Mä lähden. Oli kiva nähdä Lucas", sanoin ja kävelin eteiseen Lucaksen ohi. Kävellessäni Lucas katsoi minuun hiukan surullisuutta silmissään. 

"Hei hei Sandra. Nähdään taas pian!" äitini huusi ennenkuin suljin ulko-oven takanani. Vaikka tapaamisemme ei mennyt niin hyvin kuin olin toivonut, olin kuitenkin iloinen siitä, että mitään suurempaa ei näyttäväksi ollut tapahtunut. Tai toisin sanoen kukaan perheestäni ei ollut kuollut.

~~~~~

Makaan hotellihuoneeni sängyllä miettien kaikkea mahdollista. Löysin keskustan tuntumasta aika halvan hotellin, jossa voisin vähäisillä varoilla pysytellä muutaman viikon. 

Lontoossa asuminen oli tavallaan suuri virhe, sillä jos olin vain halunnut olisin voinut muuttaa johonkin pienempään kuntaan, josta olisin voinut saada parempi palkkaisemman homman. Kun olin Lontoossa työ, jossa olin oli varmaan yksi Lontoon huono palkkaisimmista töistä, jonka takia kukaan muu ei siihen halunnut. Mutta itselläni ei ollut silloin valinnan varaa.

Minun täältäkin löydettävä työpaikka, jos aion jäädä tänne hotelliin asumaan väliaikaisesti. Mikäli Lucas ei halua puhua tai nähdä minua enää. 

Mutta toivottavasti hän ei jaksa olla minulle vihainen hirveän kauan.

Juu tota.. Sori taas, että tässä kesti taas vähän pidempää mitä oli tarkotus, mutta tässä on nyt tapahtunu nii paljon paskaa, että mieliala on ollu nii alhaalla, että en oo jaksanu kirjottaa mitää :( Mut hei tässä tää odotettu osa on :)