Step Brother || Book 2

3 // Yhdistävä tekijä

Noin tunnin päästä lentoni laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Kävelin kahden ison matkalaukkuni ja reppuni kanssa siellä etsien ulos käyntiä Thomas rinnallani.

"Mä voin ottaa toisen noista sun matkalaukuista", Thomas naurahti, kun huomasi etten osannut vetää niitä perässäni ilman, että toinen tai molemmat tulivat kantapäilleni. Ojensin naurahtaen toisen matkalaukuistani Thomakselle ja kävelimme pihalle terminaalista, kohdaten Suomen kylmän syksyisen ilman. Mutta onnekseni olin laittanut aamulla päälleni paksun hupparin, sillä Englannissakin oli ollut aika kylmä aamulla.

"Mikä on sun poikaystävän nimi, jos saan kysyä?" kysyin, sillä olimme kävelleet jo hetken hiljaisuudessa, enkä minä ole sellainen ihminen, joka tykkää sellaisesta hiljaisuudesta mikä oli vallinnut ympärillämme, sillä se oli jotenkin.. vaivaannuttava?

"Saat kysyä, sen nimi on Kalle Mäki, mutta en kuitenkaan usko, että tiiät sen", Thomas sanoi ja pystyin heti aistimaan iloisuutta hänen äänessään. Hänen vastauksensa sai minut pysähtymään hetkeksi. Kalle Mäki. Yksi niistä nimistä mitä en ole saanut mielestäni viimeiseen kahteen vuoteen.

 Kalle oli varmaankin paras ystäväni, mitä minulla on ikinä ollut. Olen miettinyt, kertoivatkohan vanhempani tai Lucas heille miksi minä lähdin. Liljaa tuskin edes hetkautti lähtöni, Eemil oli aika ujo, mutta tunteellinen, joten uskon, että hän välitti. Mutta Kalle oli aivan eri tasolla. Hän ei pelännyt mielipiteensä kertomista koko maailmalle. Ainoa asia joka minua harmittaa hänessä on se, että hän luuli oikeasti minun tappaneen Rasmuksen.

"Sandra? Mikä sulle tuli?" Thomas kysyi ilmetellen. 

"Kalle.. Kalle oli mun paras kaveri ennen ku mä karkasin kaks vuotta sitte", sanoi hiljaa. Olen edelleen hyvin tunteellinen ihminen, joten vanhojen ajattelu sai minut melkein itkemään. Vaikka en halunnutkaan niin muutama kyynel karkasi silmäkulmastani poskelleni.

Thomas taisi huomata sen ja otti minut hiukan aluksi epäillen halaukseensa. Siinä minä olin, Thomaksen kanssa, itkemässä vasta muutama tunti sitten tapaamaani poikaa vasten keskellä kävelytietä.

"Sä taijat olla se tyttö josta Kalle on puhunu..", Thomas sanoi ja sai minut siten nostamaan hämmästyneen katseeni häneen.

"Kalle kerto mulle susta kun me oltiin vasta alettu seurusteleen, joskus about 1,5 vuotta sitten, että sen paras kaveri yritti itsemurhaa, mutta epäonnistu siinä ja sitten se vähän ajan päästä siitä karkas kotoaan. Se aina vieläkin joskus itkee koska se syyttää itteensä ku se ei tajunnu auttaa sitä..", Thomas kertoi ja sai minut tuntemaan hirveää syyllisyyttä itsekkyydestäni lähteä. 

~~~~~~

"Kui kaukana se sun auto on?" marisin Thomasille kun olimme kävelleet jo varmaan monia kilometrejä.

"Me ollaan ihan just perillä. Kävellään vielä tän tien päähän ni auto on siellä", Thomas selitti kun taas minä huokaisin. Jalkani olivat kuolemassa ihan juuri, sillä en ole ikinä ollut mikään himo kävelijä. Lontoossakin käytin metroja ja busseja. 

Huomasin kadun loppuvan aivan pian ja sen päässä oli joku varastokeskus. Katsoin sitä hetken hiljaa, kun villeimmätkin mielikuvat tulivat mieleeni.

Mitä jos Thomas on joku raiskaaja?

Tai joku huumediileri?

Tai hän kiristää joltain rahaa minun avullani? 

Okei, ei ehkä viimeistä, sillä kuka muka maksaisi minun henkeni pelastumisesta?

"M-miksi me tultiin tänne?" kysyin pelosta kankeana. En saanut jalkojani liikkumaan, vaikka mieleni huusi juoksemaan karkuun. 

Sori kauheesti lyhyestä luvusta.. kiire ja kaikki, mutta halusin nyt kirjottaa tän, koska muuten tässä tän osan kirjottamisessa olis kestäny varmaan miljoona vuotta XD Mutta olkaas hyvät :)