Step Brother || Book 2

12 // Kop kop!

Kop kop!

Kuulen kovaa koputusta hotellihuoneeni ovelta. Olen vielä sängyssä ja itseasiassa heräsin juuri noihin oveltani kantautuviin koputuksiin.

"Kuka hitsi koputtaa mun ovelle..", mumisin itsekseni ja etsin puhelinta kädelläni. Pian myös löysin sen. Näytön kirkas valo sokaisi minut hetkeksi, mutta kun sain näköni takaisin näin näytölläni suurilla numeroilla ajan; 7,54!

Kop kop!

Kuka helvetti viitsii häiritä ihmisiä tähän aikaan aamusta?!

Nousin väsyneenä ylös sängyltäni kietoen peittoni entistä tiukemmin ympärilleni ja kävelin hitaasti huoneeni ovelle, jonka takana tuo mysteeri ihminen koputteli jo ärsyyntyneenä.

Avasin oven ja sen takana minua odotti ehkä hiukan odottamaton näky, Kalle, jonka silmät olivat itkemisestä punaiset ja jonka vaatteet eivät olleen läheskään yhtä huolitellut ja tarkoin valitut kuten yleensä. Pystyin heti ensi silmäyksellä näkemään ettei kaikki ollut hyvin.

Heti kun Kalle huomasi minun avanneen vihdoin huoneeni oven hän ryntäsi halaamaan minua, kuin olisin juuri katoamaisillani jonnekin. Olin aluksi hiukan häkeltynyt, mutta halasin pian häntä takasin.

Hetken rauhoituttuaan Kalle vetäytyi pois halauksesta.

"Anteeks mä tuun tähän aikaa käymään, mu-mutta..", Kalle alkoi selittää, mutta ei päässyt loppuun asti kun hänen äänensä murtui.

"Ei se mitään. Tuu sisään ja kerro mulle mitä on tapahtunu", sanoin ja vedin Kallen sisälle huoneeseeni.

Kalle käveli pää painuksissa sisään ja istahti sängylleni ja minä istuin hänen viereensä.

Halasin Kallea ja silittelin hänen selkäänsä samalla, kunnes Kalle nosti päänsä ylös ja pyyhki kyyneleensä paitansa hihaan.

"S-Sandra mä oon nii tyhmä..", Kalle valitti hiljaisella ja itkuisella äänellään.

"Etkä oo", vakuutin hänelle. 

"Mun ei ois pitäny olla sulle nii tyly aikasemmin. Sandra, mä en haluu menettää sua ni-niinku Liljan", Kalle selitti, hänen äänensä hiljeten loppua kohden niin, että kuulin hädintuskin lauseen loppua. Sen kuultuani kaikki pysähtyi mielessäni. En ollut sisäistänyt sitä tosiasiaa, että Lilja on oikeasti kuollut. En ikinä tulisi näkemään häntä, ja se on minun syytäni. Minä lähdin, minun takiani Elis meni sekaisin, minun takiani Lilja on nyt kuollut.

"Kalle, mä ymmärrän sun reaktion mun palaamiseen enkä mä oo sulle millään tasolla vihainen enkä mä ikimaailmassa haluais menettää sua", sanoin ja otin Kallen tiukkaan halaukseen. Tirautin siinä myös muutaman kyyneleen, miten olin ikinä voinut olla niin itsekäs ja lähtenyt pois kotoa ja jättänyt kaikki kaverini ja perheenjäseneni taakseni? 

"Kiitos Sandra, että siinä", Kalle nyyhkytti olkaani vasten. "Mun äiti kuoli eilen yöllä."

"Mä oon niin pahoillani", sanoin ja silitin edelleen pojan selkää.

Pitkästä aikaa taas osaa :) Tää oli aika tylsä osa, mutta who cares? Mukavaa tulevaa maanantaita kaikille xD