Step Brother || Book 2

8 // Hey..

Aika kului ylättävän nopeasti ja pian jo seisoinkin Kallen ja Thomaksen kerrostaloasunnon edessä. Olin seissyt siinä oven takana jo tovin, sillä en ollut uskaltanut soittaa ovikelloa. Otin syvään henkeä ja nostin sormeni painaakseni ovikelloa, kunnes kuulin askelia takaatani. 

"Ööm.. onko sinulla sattumoisin jotain asiaa minulle, kun seisot asuntoni edessä?" kuulin kaukaisesti tutun äänen selkäni takaa, Kalle. Hänen äänensä oli selvästi moreämpi ja miehekkäämpi kuin silloin yläkouluaikoina. Silloin hänellä oli hiukan jopa tyttömäinen ääni, jonka takia hän ei puhunut hirveästi tuntemattomien seurassa.

Käännyin ja näin nuoren miehen salilaukku kädessään, seisovan muutaman metrin päässä minusta. Ilmeestään päätellen Kalle ei ollut tainnut vielä tunnistaa minua.

"Itseasiassa oli -", olin jatkamassa, mutta huomasin silloin miehen pudottavan salilaukkunsa ja hänen leukansa hipovan lattiaa.

"Sa-Sandra? Oletko se sinä?"

"Kyllä, ilmielävänä", sanoin hymyhuulillani. 

"Tulitko sinä takaisin?" 

Nyökkäsin ja katsoin Kallea silmiin. Näin kuinka hänen silmänsä olivat täynnä kyynelistä, mutta yllätykseksieni yksikään ei päässyt valumaan pojan poskille.

"Miksi juuri nyt? Mikset tullut takaisin, vaikka vuosi tai kaksi sitten? Tajuatko, kuinka paljon olen ollut huolestunut sinusta? Sinä et soittanut tai antanut mitään tietoa meille siitä oletko edes ylipäätään elossa ja -", Kalle alkaa raivoamaan, kunnes pysäyttää itse itsensä. Katson poikaan harmistuneena, mutta kuitenkin myötätuntoisena, sillä ymmärrän tehneeni virheen ja hänellä on mielestäni täysioikeus olla vihainen minulle.

"Sori Sandra.. Mä en tarkottanu. Mä oon todella iloinen siitä, että sä oot palannu, mutta.. mun pitää ajatella yksin hetki tätä", Kalle sanoi ja alkoi kävellä ohitseni asuntonsa ovelle. 

"Mä ymmärrän, mutta jos sä joskus voit antaa mulle anteeks ni pyydä Thomakselta mun numero ja soita mulle", sanoin ja vilkutin pojalle hyvästiksi enne kuin kävelin pois keskustassa sijaitsevasta kerrostalosta.

Suoraan sanottuna minusta tuntuu hiukan yksinäiseltä kun katson kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka viettävät viikonloppua kavereittensa kanssa. Minulla ei ole yhtään kaveria enkä varmaan tule ikinä saamaankaan yhtään tällä menolla.

~~~~~

Olin juuri saanut töitä baarista. Aloittaisin ensiviikon perjantaina, tänään on lauantai, joten saisin olla melkein viikon vielä tekemässä mitä lystään. Vaikka en hirveästi pidäkkään illalla ja yöllä työskentelystä niin olihan se parempi kuin ei mitään saada edes jotain töitä. Vai?

Kävelin katuja pitkin, kunnes vastaani käveli kaksi hyvin tutun näköistä henkilöä. Toinen oli selvästikin Lucas, jonka kainalossa kiehnäsi ehkä maailman ärsyttävin ja blondein tyttö jonka olen ikinä nähnyt, Lisa Nylund. 

Aivan juuri se Lisa. Se samainen Huora-Lisa, jonka kanssa Lucas pelehti silloinkin kun olimme ysiluokalla, silloin tosin uskoin Lucaksen joskus pääsevät yli hänestä.

"Hei Sandra. Hyvä, että me törmättiin suhun, koska mulla olikin sulle asiaa", Lucas sanoi kun he pääsivät kuuloetäisyydelle kanssani.

"No kerro pois", sanoin hymyillen tekohymyäni ja pysähdyin vastapäätä heidän kanssaan.

"Siis no mä halusin pyytää sulta anteeks mun käytöstä aikasemmin ja -", Lucaksen pysäytti hänen vieressään seisova Lisa, joka katsoi minua hyvin omahyväisesti tekoripsiensä alta.

"- ja me haluttais pyytää sua tulemaan huomen iltana teidän vanhempien luokse, sillä meillä on teille kaikille jotain kerrottavaa mun hunajapupuseni kanssa."

Juu tota on vähän lyhyt yms, mutta eihän se mitään haittaa? XD Ja kommentoikaa alas, mitä luulette, että Lisalla ja Lucaksella on kerrottavana? ily <3