Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Yksi

~ Edith ~

Minä inhosin hyvästien jättämistä.

Varsinkin kun kyseessä oli minulle kaikkein rakkaimmat henkilöt. En halunnut hyvästellä heitä, sillä hyvästien sanominen tuntui liian lopulliselta, enkä minä halunnut lähtöni olevan lopullista.

Halusin sanoa "näkemiin, nähdään neljän kuukauden päästä" sen sijaan, että sanoin "hyvästi, en tiedä milloin näemme seuraavan kerran".

Olin nimittäin saanut palvelijan työn kuninkaanlinnasta. En vieläkään ihan uskonut sitä todeksi, vaikka sain tiedon siitä jo viikko sitten, kuninkaan sinetillä varustetun kirjeen muodossa.

Ei siinä sinänsä ollut mitään ongelmaa. Se, että sain töitä oli pelkästään hyvä asia, sillä siten perheeni saisi rahaa, mikä oli meidän tilanteessamme tarpeen. Me emme olleet erityisen varakkaita, olimmehan maanviljelijöitä ja tienasimme rahaa vain myymällä kasviksia ja juureksia, joita kasvatimme. Niistä ei paljoa saanut, jo palvelijan työstä sai enemmän viikossa, kuin vihanneksia myymällä vuodessa.

Uudella työlläni, niinkuin kaikella elämässä tuntui olevan, oli kuitenkin varjopuoli. Tässä tapauksessa se oli, että jouduin muuttamaan kauas kuninkaanlinnaan ja jättämään perheeni ja parhaan ystäväni kotiin. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että en tiennyt koska palaisin kotiin. Kolmen viikon, kolmen kuukauden, vai kolmen vuoden päästä? Ei mitään tietoa.

"Minun tulee sinua ikävä", nyyhkäisin parhaan ystäväni paitaan halatessani häntä. Hänen nimensä oli Abel, ja me olimme tunteneet niin kauan kuin muistin. Ja kyllä, paras ystäväni oli poika, ja ei, välillämme ei ollut mitään ystävyyttä syvempää. Minä en ymmärtänyt niitä, jotka ajattelevat, että tytöt ja pojat eivät voi olla ystäviä keskenään.

"Hei, kyllä me nähdään vielä, ja tietenkin lähetellään paljon kirjeitä, jos se vain on mahdollista", Abel lohdutti, vaikka oli yhtä surullinen kuin minäkin. Tiesimme kummatkin aivan hyvin, että palvelijat eivät saaneet lähetellä kirjeitä. Kuulin surun Abelin äänestä ja näin sen hänen silmistään, kun irrottauduimme.

Seuraavaksi halasin siroa, toffeensävyiset hiukset ja sinivihreät silmät, omaavaa äitiäni, Margaretia. Äiti nyyhkäisi, mutta piti urheasti pintansa, eikä alkanut itkeä.

Minusta tuntui, että minun piti tähyillä korkealle taivaisiin, kun yritin tavoittaa isän silmät. Hän oli nimittäin isokokoinen, tummahiuksinen, raamikas mies, ruskeilla silmillä ja maatöistä karhenneilla suurilla käsillä. Isä levitti kätensä ja minä syöksyin hänen turvalliseen karhunhalaukseensa. Isä oli isokokoinen, mutta lempeä kuin nallekarhu.

"Tämä ei ole lopullista. Me odotamme täällä ja ennen kuin huomaatkaan, olet taas kotona", Isä kuiskasi korvaani. Ne olivat juuri ne sanat mitkä halusin kuulla.

Viimeisenä oli pikkusiskoni vuoro. Pakotin huuleni muodostamaan jonkin hymyn kaltaisen, kun siirryin halaamaan Besiä.

"Tulee ikävä", Bess kuiskasi korvaani.

"Niin tulee", vastasin ja suljin hetkeksi silmäni, jotta silmien takana polttelevat kyyneleet kaikkoaisivat.

Astuin muutaman askeleen taaksepäin ja katsoin vuorotellen jokaista edessäni seisovaa ihmistä, painaen heidän ulkonäkönsä tarkasti mieleeni. Vilkaisin myös viimeisen kerran punamullan väristä taloa heidän takanaan. Kotiani.

Sitten vilkutin heille, he vilkuttivat takaisin ja minä astuin hevosten vetämiin vaunuihin, jotka veisivät minut linnaan.

---------------

"Edith, muista tämä, kaikista säännöistä tärkein: Kuninkaallisia ei saa koskaan katsoa suoraan silmiin. Ei koskaan.

Ainoa poikkeus olen kuitenkin minä, sillä olen kuninkaan luottomies, paras ystävä ja neuvonantaja", Edvard ohjeisti minua. Nyökkäsin ymmärtäväisenä.

Kun olin saapunut linnaan, minut vastaanotti ystävällisen näköinen mies, joka esittäytyi Edvardiksi. Hän kertoi opastavansa minua näin alkuun.

Ensimmäiseksi olimme menneet hakemaan työasuni. Se koostui valkoisesta essusta, jossa oli pitsiä helmassa ja iso tasku edessä sekä siniharmaasta mekosta sen alle laitettavaksi. Sen jälkeen Edvard ohjasi minua linnan loputtomia käytäviä pitkin.

"No niin. Saat aloittaa ruuanlaitolla. Keittiö on täällä päin. Siellä neuvotaan sinulle miten toimia", Edvard kertoi ja viittoi minua tulemaan perässään. Nyökkäsin taas.

Kuljimme karua käytävää pitkin ja ohitimme monia ovia. Katselin niitä kiinnostuneena ja mietin mihin ne voisivat johtaa.

"Ne ovat palvelijoiden huoneita. Sinäkin saat sellaisen. Todennäköisesti jaat sen jonkun kanssa", Edvard totesi, kuin olisi lukenut ajatukseni. Toivoin, että saisin mukavan huonetoverin.

Menimme käytävän päässä olevasta ovesta ja sieltä eteemme avautui keittiö, missä hääri ainakin kuusi samanlaiseen essuun pukeutunutta tyttöä kuin minä. Heillä oli kuitenkin myös valkoiset huivit päässään. Lisäksi siellä oli mustiin pukuihin pukeutuneita miehiä, joiden oletin olevan tarjoilijoita.

Kaikkien katseet kääntyivät minua ja Edvardia kohti.

"Onko hän se uusi?" Hieman pyöreähkö, ja muita selkeästi vanhempi nainen, kysyi Edvardilta.

"Kyllä. Hän on Edith Penrose. Ottakaa hänet hyvin vastaan. Minun täytyy nyt mennä. Kuningas ei odota", Edvard totesi, kääntyi sitten kannoillaan, asteli käytävään ja katosi sinne sulkien oven perässään.

Käännyin takaisin katsomaan ihmisiä, joiden kanssa tulisin viettämään aikaa tästä lähin. Kaikki olivat jo jatkaneet hommiaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, paitsi se vanhempi nainen. Hän hymyili minulle ystävällisesti.