Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksikymmentäkolme

~ Edith ~

"Kuka minut muuten saattaa alttarille?"

"Isääsi ajattelin", Brendon vastasi pyöräyttäen silmiään.

"Oletteko löytäneet vanhempani? Missä he ovat?" Kysyin innostuen. Olisi niin ihanaa nähdä äiti ja isä. Siitä on niin kauan aikaa.

"He tulevat tänne huomenna", Brendon kertoi. Ajatus äidin ja isän tapaamisesta sai minut hymyilemään. En ollutkaan moneen päivään hymyillyt. Paitsi silloin kun olin käynyt Abelin luona ja olimme suunnitelleet pakoamme. Emme tosin ole vielä keksineet mitään kovin hyvää suunnitelmaa.

Silloin ompelijatar asteli huoneeseen valkoinen mekko käsivarsillaan. "Nyt jos sulhanen suvaitsisi lähteä niin pääsemme sovittamaan", hän sanoi. Brendon nyökkäsi ja nousi tuolistaan.

"No niin otahan sitten kaikki vaatteet alusvaatteita lukuunottamatta pois", ompelijatar käski lempeästi hymyillen, kun Brendon oli sulkenut oven perässään.

"Millä nimellä voisin kutsua sinua?" Kysyin riisuessani punaista mekkoani, jota minut pakotettiin käyttämään.

"Sano vain Eva. Kädet ylös", Eva kehotti ja minä tein työtä käskettyä. Eva hivutti mekon päälleni yläkautta. Sitten laskin käteni alas ja käännyin peiliin päin.

Eva alkoi takanani kiristää mekon nyörejä. Hyvä kun sain henkeä, kun hän vihdoin sanoi olevansa valmis.

Katselin itseäni peilistä. Mekossa oli minun makuuni aivan liian syvään uurrettu kaula-aukko, mikä oli varmaan Brendonin ansiota. Ei sillä että olisin saanut itse muutenkaan vaikuttaa mekon ulkonäköön.

Minä en muutenkaan pitänyt mekosta yhtään. Se ei ollut yhtään sellainen kuin olin kuvitellut häämekkoni olevan.

Olin ajatellut sydämen muotoista kaula-aukkoa, yksinkertaisia koristeita ja kevyttä helmaa. Tämän mekon kerrosteinen helma ja monen metrin laahus painoi varmasti monia kiloja ja kangasta oli varmasti mennyt kymmeniä metrejä. Koko mekon yläosan valkoinen kangas oli vuorattu pitsillä jonne oli sinne tänne ommeltu pieniä timantteja. En epäillyt hetkeäkään etteivätkö ne olisi aitoja. Lisäksi vyötärön kohdalla oli rykelmä valkoisia ruusuja.

Tuntui kuin olisin ollut jokin kermakakku.

"Mitä pidät?" Eva kysyi, vaikka hän varmasti näki ilmeestäni mielipiteeni.

"En tarkoita tätä loukkauksena ja tämä on kyllä todella taidokkaasti tehty, mutta minä inhoan tätä", kerroin anteeksipyytävä ilme kasvoillani.

"Jos se sinua yhtään lohduttaa, niin jos olisin saanut suunnitella itse sinulle mekon, se olisi täysin erilainen", Eva vastasi huokaisten ja alkoi riisua mekkoa päältäni.

-------------------------------------------------

"Ajattele. Minä menen huomenna naimisiin ihmisen kanssa, jota inhoan koko sydämestäni."

"Edelleenkään, sinun ei ole pakko tehdä sitä. Minä en halua, että sinä teet sen", Abel sanoi huokaisten ja hypisteli paitansa helmasta sojottavia langanpätkiä.

"Edelleenkin, minä en kestäisi jos menettäisin sinutkin. Olen menettänyt jo siskoni ja luultavasti henkilön, johon ehdin ihastua."

En ollut kuullut Nathanista mitään, enkä tiennyt oliko Nicholas selvinnyt. En oikeastaan tiennyt oliko kumpikaan heistä selvinnyt. Sen kuitenkin tiesin, että kuningas oli kuollut ja että kuningatar virui puolikuolleena sellissä Abelin sellin vieressä.

"Luuletko tosiaan, että he pitävät minut elossa sen jälkeen kun olet sanonut tahdon? Minusta ainakin tuntuu, että he yrittävät nyt jo tappaa minut nälkään."

Kieltäydyin ajattelemasta sitä mitä tapahtuisi häiden jälkeen, mutta Abelin puhuessa nälästä, muistin omenan ja keksit, jotka olin onnistunut varastamaan päivällisellä.

Seurasin vartijaa sellin ulkopuolella. Kun hän katsoi muualle, kaivoin ruuat taskustani ja sujautin ne Abelin käteen.

"Siinä ei ole paljoa, mutta edes jotain", kuiskasin. Abel vilkaisi mitä hänen käteensä oli ilmestynyt ja hymyili sitten pienesti.

"Kiitos."

"Tuo on vähintä mitä voin tehdä. Minä muuten sovitin häämekkoani tänään", kerroin hetkestä jona minulle laitettiin se hirvitys päälle ja selitin pitkä pätkät sen suuresta kaula-aukosta ja hirveästä määrästä kangasta. En kyennyt pysäyttämään itseäni, joten seuraavaksi huomasin kertovani äidin ja isän tulosta, kuvailevani päivällisiä kuninkaallisten kanssa ja ihmetteleväni prinsessa kaksosten identtisyyttä.

Abel vain istui aloillaan ja kuunteli loputonta puhe ryöppyäni. Aina välillä hän söi tuomiani ruokia, tietenkin varoen ettei vartija nähnyt. Jotenkin hän oli kuitenkin tavallista vaisumpi ja vaikutti jotenkin surulliselta.

"Abel, sano suoraan, onko kaikki hyvin?" Kysyin lopulta. Abel nosti katseensa ja tapitti minua sinisillä silmillään, jotka näyttivät pohjattoman surullisilta.

"Kaikki on aivan hyvin", hän sanoi lopulta. Nostin kulmakarvojani, sillä kyllä minä nyt näin, ettei hänellä ollut kaikki hyvin. Olin tuntenut Abelin niin kauan kuin muistan ja olin kyllä oppinut tulkitsemaan hänen ilmeitään.

"Abel", lausuin varoittavaan sävyyn.

"Hyvä on. Minä kerron", Abel myöntyi, mutta näytti vieläkin epäilevältä. Hymyilin hänelle rohkaisevasti.

"Tuota....eivät äitisi ja isäsi ole tulossa tänne huomenna", Abel totesi. Rypistin otsaani.

"Ai miten niin?" Kysyin kummissani. Mitä ihmettä Abel oikein selitti?

"No kun he ovat täällä jo. Heidät tuotiin toissa päivänä. Näin kuinka heitä tuupittiin selliin tuonne vähän matkan päähän."

"Mikset sinä kertonut aikaisemmin?" Nousin ylös raivoten. Olisin voinut nähdä heidät jo toissa päivänä. Olisin päässyt isän lämpimään halaukseen ja äidin suukoteltavaksi jo toissa päivänä.

"Edith, odota! Minä haluan selittää!" Abel karjui poistuessani sellistä. Vartija sulki oven perässäni.

"Edith! Anna minun selittää!" Abel huusi ja riuhtoi ovea, joka ei hievahtanutkaan.

Yritin olla välittämättä hänestä kääntyessäni vartijan puoleen, joka katseli tilannetta silmät suurina.

"Vie minut vanhempieni luo", käskin vartijaa. Hän ei liikahtanutkaan, tuijotti vain minua.

"NYT!" Vartija hätkähti, mutta lähti liikkeelle. Kuulin takanani Abelin yhä riuhtovan ovea ja karjuvan nimeäni.

Kuljimme käytävällä eteenpäin, kunnes pysähdyimme erään sellin ovelle. Abelin äänet olivat jo vaienneet.

Vartija työnsi yhden avaimistaan lukkoon ja väänsi. Ovi aukesi narahtaen.

Odotin näkeväni vanhempieni syöksyvän iloisina halaamaan minua, mutta kun näin selliin sisään, ymmärsin miksi Abel ei ollut kertonut minulle, että äiti ja isä oli tuotu tänne.

He näyttivät hirveän sairailta. Itseasiassa siltä, että he olivat saaneet punarutto tartunnan. Miten ihmeessä Brendon aikoi saada heidät terveiksi häihin mennessä?

Tai ehkä hän ei aikonutkaan.