Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kolmekymmentäkahdeksan

~ Nathaniel ~

"EDITH!" Karjaisin, kun hän alkoi huojua kesken juoksun. Kuin hidastettuna hän alkoi kallistua eteenpäin, ja lopulta lysähti maahan, sillä en onnistunut ottamaan häntä kiinni.

Kyykistyin Edithin viereen ja sydän tykyttäen kiivaasti, kokeilin hengittääkö hän. Helpotus pyyhkäisi ylitseni, kun havaitsin sydämen sykkeen. Hän oli kuitenkin tajuton.

"Mitä tapahtui?" Kysyi viereeni juossut Claire. Abel ja Miranda olivat ilmeisesti jääneet edemmäs Eerikin kanssa.

"Edith vain pyörtyi yhtäkkiä", kerroin työntäessäni toisen käteni Edithin polvitaipeiden alta ja toisen kiedoin hänen selkänsä takaa.

"Mennään", sanoin nostaessani Edithin maasta.

"Jaksatko sinä varmasti?" Claire kysyi juostessamme muut kiinni. Eerik oli myös lähes pyörtymisen partaalla ja Abelin ja Mirandan piti lähes kantaa häntä.

"Onhan Edith kunnossa?" Abel kysyi huolestuneen kuuloisena. "Olisin tullut auttamaan, mutta-"

"Ei se mitään. Ymmärrän kyllä", keskeytin hänet. Tiesin, että hänellä oli paljon huolehdittavaa Eerikissäkin.

"Edith ainakin hengittää", kerroin vielä ja Abel nyökkäsi.

--------------------------------------------------

"Nathan kiltti, sinun pitää levätä välillä. Ja syödä."

Claire tuli jo kolmannen kerran anelemaan minua lähtemään. En vastannut, vaan katselin Edithin kalpeita kasvoja ja rintaa, joka nousi ja laski tasaiseen tahtiin.

"Hyvä on", Claire huokaisi ja hetken päästä kuulin oven kolahtavan kiinni. Edith oli ollut jo monta tuntia tajuttomana. Ja koko sen ajan olin istunut hänen vieressään, poistumatta hetkeksikään.

Bertta oli ollut seuranani, se oli käynyt nukkumaan jalkojeni juureen. En vieläkään ymmärtänyt miksi se oli alkanut pitää minusta niin paljon.

"Claire usko jo, minä en ole lähtemässä tästä minnekään", sanoin kun kuulin oven taas aukeavan. Bertta nosti päätään, mutta vilkaistuaan ovelle, laski sen taas.

"Minä en tiedä sinusta, mutta viimeksi kun tarkistin, en mielestäni ollut Claire."

Nicholas.

"No mitä sinä haluat?" Kysyin ja katsahdin ovelle päin missä Nicholas seisoi vaivautuneen näköisenä. "Anna kun arvaan, Claire lähetti sinut", jatkoin, ennen kuin Nicholas ehti vastata.

"No joo, mutta minä olen samaa mieltä kuin hän, sinun pitäisi levätä ja syödä välillä. Ei Edith parane sillä, että sinä istut siinä katselemassa häntä surullisena."

Punnitsin Nicholaksen sanoja mielessäni. Minulla oli kyllä nälkä, ja hieman janokin. Toisaalta, entä jos Edith heräisi sillä aikaa kun olin syömässä? Halusin olla paikalla, kun hän herää.

Aivan, kun, ei jos. Minä en suostunut ottamaan lukuun mahdollisuutta, että hän ei heräisikään. Hänhän heräisi, tai itkisi ja heräisi.

"Minä voin katsoa häntä sen aikaa kun käyt syömässä", Nicholas tarjoutui. Vatsani murahti myöntävän vastauksen merkiksi. Huokaisin.

"Hyvä on. Mutta lupaa huutaa minulle heti, jos hän herää", vaadin.

"Minä lupaan", Nicholas vahvisti. Nousin tuolilta, jonka olin tuonut sängyn viereen. Bertta nousi myös heti. Katsoin vielä, että Nicholas istui tuoliin, ja lähdin sitten alakertaan, Bertta perässäni.

Keittiössä pöydän ääressä istui Abel ja hänen äitinsä sekä Claire. Abel oli käynyt peseytymässä ja vaihtanut puhtaat vaatteet, eikä näyttänyt enää niin riutuneelta kuin aikaisemmin. Miranda oli myös peseytynyt ja lainannut Edithin äidin vaatevarastosta mekon. Eerik oli varmaankin lepäämässä, sillä hän oli todella huonossa kunnossa.

Astuin kynnyksen yli ja saman tien kaikkien katseet kääntyivät minuun. Abel katsoi minua toivo silmissään. Pudistin pienesti päätäni. Ei, Edith ei ollut herännyt.

Istuin Abelin viereen ja Bertta meni Mirandan viereen kerjäämään ruokaa. Miranda heitti sille palan juustoa.

Claire istui Abelin toisella puolella. Näin kuinka he pitelivät "salaisesti" toisiaan kädestä pöydän alla ja toivoin entistä kovemmin, että Edith paranisi.

"Mitä minä sanoin", Claire puuskahti rikkoen hiljaisuuden. Abel kohautti olkapäitään ja Miranda pudisteli päätään.

"Mitä?" Kysyin ottaessani leipäsiivun punotusta korista pöydältä.

"Että Nicholas saisi sinut poistumaan Edithin vierestä edes hetkeksi", Claire kertoi hymyillen viekkaasti. En voinut olla hymyilemättä pienesti. Nicholas....Nicholas oli hyvä suostuttelemaan minua.

Pöydällä oli iso kimpale juustoa, josta muut olivat veistäneet veitsellä palasia leivän päälle. Otin veitsen kömpelösti käteeni ja yritin saada edes jonkinlaista siivua aikaiseksi, mutta eihän siitä tullut mitään. Ei minun ollut ikinä tarvinnut itse siivuttaa juustoa, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin.

"Anna kun minä", Abel tarjoutui, Clairen hihittäessä taustalla. Jopa Mirandakin hymyili huvittuneesti. Poskiani kuumotti, kun Abel otti juustosta siistin siivun ja laittoi sen leipäni päälle.

"Tuota...kiitos", mumisin Abelille.

"Olkaa hyvät, arvon prinssi", hän vitsaili.

"Lopeta, tämä on tarpeeksi noloa jo muutenkin", sanoin poskieni punan syventyessä entisestään.

Haukkasin leipää nauttien siitä, kun sain tyhjään vatsaani jotain täytettä. En ollut ikinä ollut syönyt päivän aikana näin vähän. Linnassa tarjoiltiin aina kaksi lämmintä ateriaa, aamiainen ja iltapäivällä teetä, kun taas täällä kaikilla ei ollut varaa edes yhteen lämpimään ruokaan, saati sitten teelehtiin.

Nyt vasta tajusin kuinka etuoikeutettu olin, saadessani asua linnassa ja kuinka hyvin minulla oli asiat siellä oikeastaan olleet. Kuitenkin, siitä huolimatta, en kaivannut sinne takaisin.

Olin juuri syönyt leipäni loppuun, kun Miranda nousi. "Menen Eerikin luo", hän ilmoitti ja jätti minut, Abelin ja Clairen kolmen keittiöön. Bertta tuli kerjäämään minulta ruokaa. Katseltuani hetken sen ruskeita nappisilmiä, hellyin antamaan sille palan juustoa. Kuka muka voisi sanoa niille silmille ei?

Istuimme hiljaisuudessa pöydän ääressä. Minä söin vielä yhden omenan ja join vettä mukista, joka näytti siltä, että sitä oli käytetty paljon. Sen reunasta oli lohjennut palanen ja muitakin kulumisen merkkejä oli näkyvissä.

Vilkaisin Abelia ja Clairea. Claire nojasi Abelin olkapäähän, silmät suljettuina. Olin juuri kysymässä Abelilta oliko hän nukahtanut, kun ylhäältä kiiri huuto ja Claire säpsähti pystyyn.

"Nathan!" Nicholas huusi. Nousin ylös niin nopeasti, että tuoli kaatui ja Bertta pelästyi. Taputin sitä päähän ja lähdin juosten keittiöstä pois.

Pitkin harppauksin nousin rappuset ylös.