Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksikymmentä

~ Nathaniel ~

Joka puolelta kuului räjähdyksiä, huutoja, tuskan parkaisuja ja miekkojen kalahtelua yhteen, kun suunnistin Nicholaksen huonetta kohti. Katsoin jokaista maassa makaavaa ruumista, peläten sen olevan Nicholas.

Vedin Edithiä mukanani pitäen hänen kädestään kiinni ja Abel kulki takanamme toisessa kädessään miekka, jollainen oli jokaisella vartijalla. Itse pidin miekkani vielä huotrassa, mutta olin kuitenkin koko ajan valmiina vetäisemään sen esiin. Olin heti ensimmäisenä juossut hakemaan sen huoneestani, jonka jälkeen olinkin mennyt hakemaan Edithiä ja Nicholasta. Ja, no Abelia myös.

Kun vihdoin saavuimme Nicholaksen huoneen ovelle, en vaivautunut koputtamaan, vaan potkaisin oven suoraan auki.

Vedin Edithin kanssani sisään ja jätin Abelin vartioimaan ovea. Edith vaikutti olevan vieläkin järkyttynyt sisarensa kuolemasta, mikä ei toisaalta ollut mikään ihme. En osannut edes kuvitella miltä hänestä tuntui. Jos Nicholakselle sattuisi jotain, en tiedä mitä minä tekisin.

Katselin ympärilleni huoneessa, mutta siellä ei ollut ketään. Sängyllä oli vaatemytty ja yöpöydällä oli pino kirjoja. Huoneessa ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa. Tai niin minä luulin.

"Nicholas!" Edith huudahti ja säntäsi kohti sängyllä olevaa vaatemyttyä. Silmäni suurenivat kun tajusin, että ei se mikään vaatemytty ollut. Se oli Nicholas.

Säntäsin Edithin viereen, joka istui jo sängyn reunalla. Nicholas oli vetäytynyt pienelle kerälle ja hän näytti pieneltä ja paljon nuoremmalta kuin oikeasti oli. Laskin käteni hänen otsalleen ja siirsin tummia hiuksia sivuun.

"Nicholas? Onko kaikki hyvin?" Kysyin. Nicholas aukaisi silmänsä ja vasta silloin huomasin kuinka tuskaisen näköinen hän oli.

"Sattuu", Nicholas kuiskasi. Sydämeeni vihlaisi. En halunnut nähdä häntä tuollaisena. En halunnut, että häneen sattuu.

"Mihin?" Kysyin. Nicholas nosti kättään, jonka hän oli painanut tiukasti kylkeään vasten. Näkyviin ilmestyi repeytymä paidassa ja paljon verta.

Suljin hetkeksi silmäni ja vedin syvään henkeä. Minä en saisi alkaa panikoimaan nyt. Olin aika varma, että haava oli niin sivussa, että miekka ei ollut luultavasti lävistänyt mitään tärkeitä elimiä. Mikä tarkoitti, että Nicholaksella oli mahdollisuus selvitä.

Vedin paitani pois päältäni ja sidoin sen tiukasti Nicholaksen vatsan ympäri peittämään haavan ja tyrehdyttämään verenvuotoa, sillä Nicholas oli menettänyt verta jo todella paljon. Nicholas vinkaisi pienesti, mutta ei sanonut mitään.

Seuraavaksi hain Nicholaksen vaatekaapista itselleni uuden paidan. Se oli hieman liian pieni, mutta sai kelvata. Olisin tietysti voinut käyttää siteenä jotakin Nicholaksen omaa paitaa, mutta en minä osannut niin järkevästi siinä tilanteessa ajatella.

"Sinä selviät kyllä. Sinun on pakko", kuiskasin veljelleni nostaessani hänet varovasti syliini. Onneksi Nicholas ei ollut kovin painava, joten jaksoin kantaa hänet.

"Tule, Edith mennään", kehotin ja lähdin kävelemään Nicholas sylissäni kohti ovea. Nicholas oli sulkenut silmänsä. Pystyin näkemään, että hän yritti peitellä sitä, kuinka paljon häneen sattui.

"Nathan", Edith sanoi takanani juuri kun olin menossa ovesta käytävälle. "Mitä?" Kysyin ja käännyin katsomaan häntä.

"Sinun...sinun selkäsi", Edith kuiskasi.

"Sinä näit ruvet?" Kysyin, vaikka se oli aivan selvää. Edith nyökkäsi.

"Mitä sinulle on tehty?" Hän kysyi katsoen minua silmät suurina.