Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Seitsemän

~ Edith ~

Irrotin huivin hiuksistani, antaen hiusteni valahtaa vapaina olkapäilleni. Claire kampasi vaaleita kutrejaan vieressäni, istuen sängyllään.

Pesin nopeasti kasvoni ja käteni kylmällä vedellä, jota olimme vähän aikaa sitten Clairen kanssa hakeneet yhteiseen pesuvatiimme.

Tiesin, ettei minulla ollut paljon aikaa, sillä Abigail huutaisi pian meitä palamaan töihin. Kuivasin kasvoni puuvillaiseen pyyhkeeseen ja kaaduin sitten sängylle. Jos vaikka ehtisin levätä vielä hetken?

"Kaikki takaisin töihin!" Abigal huusi täysin samalla hetkellä. Huokaisin ja nousin ylös. Solmin huivia takaisin päähäni, kun kuului taas Abigailin kärsimätön huuto. "NYT!"

Claire sai huivin laitettua nopeammin kuin minä. "Jäänkö odottamaan?" Hän kysyi katsellen kuinka tuskailin huivin kanssa. 

"Mene vain, minä tulen kohta perässä." Claire nyökkäsi ja katosi ovesta käytävään.

Minusta tuntui, että olin liian hidas, joten lähdin jo kävelemään sitoessani huiviani. Käytävään päästyäni tyrkkäsin jalallani oven kiinni.

Ehdin kävellä vain muutaman askeleen, kun ohitseni juoksi kovaa naurava poika. Jäin hämmästyneenä katsomaan hänen peräänsä ja sain vihdoinkin solmittua huivini.

Käännyin jatkaakseni matkaani, kun yhtäkkiä joku juoksi suoraan minua päin. En ehtinyt tajuta yhtään mitään, kun makasin jo maassa selälläni ja joku oli päälläni.

Ehdin jopa miettiä, että kuka voi tuoksua näin hyvältä, ennen kuin päälläni oleva henkilö nousi käsiensä varaan. Silloin näin hänen kasvonsa.

"Nathaniel?" Kysyin yllättyneesti enkä kyennyt kuin katsomaan hänen vihreitä silmiään. Ja Nathaniel katsoi yhtä yllättyneenä takaisin.

Minusta tuntui, että Nathaniel oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun joku selvitti kurkkuaan jossain yläpuolellamme.

Nathaniel irrotti vastahakoisesti katseensa silmistäni ja siirsi sen ylös. "Nicholas", hän totesi, nousten pois päältäni ja ojentaen sen jälkeen kätensä minulle. Ja minä tietenkin tartuin siihen. Nathaniel ei kuitenkaan päästänyt kädestäni irti vaikka olin jo noussut ylös. Enkä minä irrottanut kättäni.

"Mitä minä sanoin?" Edessämme seisova nuori poika virnisti. Tiesin heti, että hän oli Nathanielin pikkuveli, Prinssi Nicholas. Tietty tiesin sen jo siitä, että Nathaniel lausui hänen nimensä, mutta myös siitä, että heissä oli hyvin paljon samaa näköä.

Ensinnäkin silmät. Kummallakin oli yhtä kauniit vihreät silmät, joita reunusti niin tuuheat ja tummat ripset, että olin melkein kateellinen. Heillä kummallakin oli myös tummat ja taipuisat hiukset, tosin Nicholaksella ne olivat siististi malliinsa leikatut, kun Nathanielilla taas ne olivat kasvaneet hieman yli mallistaan.

He olivat kuitenkin kasvojen muodoltaan aivan eri maata ja Nicholas oli hieman hontelompi, mikä tosin johtui varmaan siitä, että hän oli paljon nuorempi kuin isoveljensä.

"Miten niin mitä minä sanoin? Ethän sinä sanonut mitään", Nathaniel vastasi, minun seuratessa heidän keskusteluaan sivusta ja vilkuillen minun ja Nathanielin yhteen kietoutuneita käsiä.

Päätin myös varmuuden vuoksi olla katsomatta Nicholasta suoraan silmiin, sillä en tiennyt mitä mieltä hän oli siitä säännöstä.

"Kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitan."

Nicholas vilkaisi puhuessaan minua merkitsevästi, mikä sai minut punastumaan ja laskemaan katseeni.

"Mikäs sinun nimesi on?" Nicholas kysyi ilmeisesti minulta ja juuri silloin käytävän poikki kiiri Abigailin huuto: "Edith! TÄNNE! HETI!"

"Öhm...minun pitää mennä", kerroin hiljaa, irrottaen käteni Nathanielin käden lämmöstä. Tunsin kummankin pojan katseen seuraavan minua, kun kävelin kohti Surman loukkua, eli keittiötä, jossa mellasti vihainen Abigail. Hän oli ollut tänään koko päivän erityisen huonolla tuulella ja suuttui pienimmästäkin asiasta.

Astuin keittiöön valmiina kohtaamaan Abigailin, ja hän olikin jo ihan oven lähellä minua vastassa. Siellä hän seisoi kädet puuskassa ja kasvoillaan tuima ilme.

"Mikä sinulla kesti?" Hän kysyi tiukalla äänensävyllä.

"Minä-" aloitin, mutta minut keskeytettiin.

"Hän oli minun kanssani", Nathanielin pehmeä ääni selitti takanani ja tunsin kuinka hänen toinen kätensä kiertyi pehmeästi olkapääni ympäri, enkä tietysti voinut itselleni mitään, vaan punastuin. Käytävässä sattuneen kohtauksen ajatteleminenkin sai poskeni hehkumaan.

Abigailin vihainen ilme oli heti tiessään ja hän näytti anteeksipyytävältä.

"Selvä, Teidän korkeutenne", hän nyökkäsi.

"Nähdään taas, kaunotar", Nathaniel kuiskasi korvaani niin että vain minä kuulin, ennen kuin hän lähti. Minä jäin tietenkin seisomaan paikoilleni punaisena kuin tomaatti.

------------------------

"Älä luulekaan, että nielen enää hetkeäkään sitä sinun vajaata selitystäsi!" Claire sanoi päättäväisenä heti kun seuraava taukomme koitti ja saimme olla kahden.

Viimeksi olin selittänyt hänelle, että tapasin Nathanielin, koska hänen isänsä oli lähettänyt hänet puhumaan minulle. Vaikka se ei oikeasti ollut mitään sinnepäinkään. Mutta minä lupasin Nathanielille, että en kertoisi hänen itkemisestään kenellekään, edes Clairelle. Enkä minä aikonut pettää lupaustani.

"Ei kuninkaalla voi olla noin paljon asiaa sinulle. Sitä paitsi hän näytti pikemminkin leikkivän pikkuveljensä kanssa, kuin tulevan juttelemaan kanssasi, kun hän juoksi keittiön poikki. Ja kaiken lisäksi näin selkeästi kuinka sinä punastuit. Älä yhtään yritä", Claire laittoi kätensä puuskaan ja katsoi minua odottavasti.

"Hyvä on."

Päätin kertoa koko totuuden. Tai no ainakin melkein koko totuuden.