Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksi

~ Nathaniel ~

Tylsä. Se yksi sana kuvasi elämääni täydellisesti. Ei uskoisi, että prinssin elämä voisi olla tylsää, mutta sitä se oli.

Minä, Nathaniel Christopher Coldwell, en ollut koskaan käynyt linnan muurien ulkopuolella. Minä jouduin päivästä toiseen opiskelemaan tietoja joita tarvitsen, kun minusta tulee kuningas. Mutta kuka sanoi, että haluaisin olla kuningas? Niinpä. Ei kukaan, sillä eihän minulta kysytty mitään.

Jos totta puhutaan, niin mielestäni 15- vuotiaasta pikkuveljestäni, Nicholasista, tulisi paljon parempi kuningas kuin minusta ikinä. Ensinnäkin, hän viihtyi linnassa. Toiseksi, hän oli hyvin järjestelmällinen ja rauhallinen, ja kolmanneksi, hän haluaisi olla kuningas. Perhanan "valta periytyy vanhimmalle lapselle" -sääntö.

Minä taas haluaisin matkustella ympäri maailmaa, nähdä eri kulttuureita ja elämäntapoja, löytää kivan tytön, jolle antaa kaikkeni, ennen kaikkea haluaisin elää omaa elämääni. En kyhjöttää linnassa kuunnellen opettajani mäkättävää ääntä. Ja lisäksi, linnassa ei ollut ketään, ei ketään jolle puhua. Paitsi tietenkin vanhempani, opettajani ja Nicholas, mutta en minä heille osannut avautua.

Kova koputus huoneeni oveen herätti minut ajatuksistani. "Sisään", sanoin laiskasti, nousematta sängyltäni tai välittämättä huoneeni kaaoksesta. Myönnetään, en ole jaksanut siivota sitä, enkä todellakaan päästä palvelijoita huoneeseeni.

Ovi aukesi narahtaen pienesti enkä edes noussut katsomaan kuka siellä oli, sillä osasin koputustyylistä arvata sen. Esimerkiksi palvelijoiden koputus oli aina hiljainen, äiti koputti rauhallisesti ja Nicholas tietyssä rytmissä. Sitten oli isä, joka koputti aina turhan kovaa.

"Nathaniel, sinun pitäisi olla opiskelemassa", isän matala, vaativa ääni totesi.

"Minua ei huvittanut", kerroin tuijotellen kattoa, joka oli tullut hyvin tutuksi tässä yhdeksäntoista vuoden aikana.

"Et sinä voi jättää menemästä tunnillesi vain koska ei muka huvittanut!" Isä puhui pelottavan tasaisella äänellä, mikä viesti, että hän oli hyvin, hyvin vihainen.

"Juurihan minä tein niin", totesin rauhallisesti, nousten samalla istumaan sängyn reunalle ja kohdaten isän vihaa leimuavat silmät.

"Sinusta ei ole päteväksi kuninkaaksi jos et opiskele! Ja sinustahan tulee kuningas, niin on päätetty, ja sinähän silloin opiskelet!" Isän ääni ei ollut enää niin tasainen, mikä viesti, että hän räjähtäisi aivan pian. Kuin vakuutellakseen sanojaan, hän asteli lähemmäs minua.

"Minä kutsun nyt jonkun palvelijan siivoamaan tämän sikolätin ja sinä menet opiskelemaan, eikä sinulla ole siihen mitään vastaan sanomista", isä kertoi taas tasaisella äänellä. Hän oli selvästi päättänyt, että ei karjuisi ilmojaan pihalle tällä kertaa.

Nousin vihaisena seisomaan.

"Minun huonettani ei tule kukaan palvelija siivoamaan! Tämä on minun yksityisaluettani!" Kävelin puhuessani isän eteen ja katsoin häntä silmiin.

"Ja isä? Yritä sisäistää tämä nyt sanomani sinne paksuun kalloosi. Minä. En. Halua. Kuninkaaksi!" Kerroin selkeästi artikuloiden ja painottaen jokaista sanaa. Sitten ryntäsin isän ohi, pois huoneesta, paukauttaen oven dramaattisesti kiinni.

Ja tietenkin, juuri silloin kun puhkuin raivoa, Nicholas ilmestyi eteeni ja sai minut pysähtymään. "Nathan, onko kaikki hyvin?" Hän kysyi niin tyhmän kysymyksen, että minun teki mieli nauraa. Kai sen nyt näki kilometrien päähän, että kaikki ei ollut hyvin. Ja kyllä, lempinimeni on Nathan.

"Ihan okei, minun täytyy nyt mennä", sanoin, sillä pelkäsin kohdistavani kaiken sisälläni tällä hetkellä myllertävän vihan Nicholakseen. Hän oli minulle kaikkein tärkein ihminen tässä linnassa, vaikka en halunnutkaan myöntää sitä itselleni.

"Mutta..." Nicholas aloitti. Minä olin kuitenkin jo menossa. Väläytin hänelle suurimman tekohymyni ikinä, ja menin sitten sivuovesta pihalle, toivoen, että hän ei seuraisi minua.

Onneksi Nicholas tunsi minut niin hyvin, että tajusi olla seuraamatta. Potkiskelin kaikkea eteeni sattuvaa, mukaan lukien yhtä erittäin rumaa koristeveistosta, joka meni säpäleiksi osuessaan kiveen. Kuljin kohti puutarhan syrjäisimpää nurkkaa, jossa tosin oli myös keittiöpuutarha, mutta harvoin siellä tähän aikaan ketään oli.

Kun pääsin sinne, vihani oli jo laantunut ja tilalle oli tullut suru ja epätoivo. Istuin suurelle kivelle, jota kutsuin mietintäkivekseni, sillä olin pienestä asti tullut kivelle mietiskelemään, rauhoittumaan ja välillä itkemään.

Nojasin päätäni polviini, enkä pystynyt enää pitämään kyyneleitä sisälläni. Annoin suolaisten pisaroiden valua hiljaa poskiani pitkin ja suljin silmäni.

En tiennyt mikä minua vaivasi, minunhan olisi pitänyt olla vahva, niinkuin isä, jonka en ollut koskaan nähnyt itkevän, mutta minä en ollut. En todellakaan.