Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Viisi

~ Edith ~

Miksi prinssi itki?

Se oli ainut ajatus päässäni, kun kävelin teehuoneesta takaisin palvelijoiden kerrokseen.

Teehuoneessa olin ensin meinannut lamaantua paikoilleni pelkästä jännityksestä, mutta sitten kun näin prinssi Nathanielin istumassa nojatuolissa, olin lamaantua järkytyksestä.

Minä olin nähnyt prinssin puutarhassa. Olin nähnyt hänen itkevän. Olin puhutellut häntä, enkä ollut edes teititellyt. Ja kaiken lisäksi olisin varmaan katsonut häntä vahingossa silmiin, jos hän olisi nostanut päänsä, mitä hän ei onneksi tehnyt. Mutta se ei edes järkyttänyt minua eniten, vaan se, että juuri prinssi itki. Eihän prinssillä pitäisi olla mitään syytä itkeä, eihän?

Olin niin syvällä omissa ajatuksissani, että törmäsin suoraan Darelliin, kun astuin keittiöön. Olin kuitenkin niin lyhyt, että pääni tömähti suoraan hänen rintaansa.

"Anteeksi. Olin vähän omissa ajatuksissani", selitin nolostuneena ja ohitin Darellin, joka katsoi minua kummastuneena. En antanut hänelle mahdollisuutta kysymyksille.

Kävelin suoraan Clairen viereen, joka pilkkoi vihanneksia salaattiin. Hän hymyili huomatessaan minut, mutta käänsi katseensa takaisin kurkkuun, jota parhaillaan pilkkoi.

"No? Miten meni?" Claire kysyi pilkkoessaan kurkusta siistejä siivuja.

"Ai mikä?" Ihmettelin. Claire pudisti päätään.

"No käynti teehuoneessa tietysti!" Hän nauroi. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi.

"Ai joo, ihan hyvin", vastasin. Claire naurahti huvittuneena.

"Edith", kuului Abigailin tiukka ääni takaani. Käännyin katsomaan häntä.

"Minkä vastauksen sait?" Katsoin Abigailia ensin kysyvästi ennen kuin tajusin mitä hän tarkoitti. Missä ihmeessä ajatukseni oikein liitelivät? Okei, kyllä minä tiesin missä ne liitelivät.

"Ruislepää", vastasin. Abigail vaikutti epäileväiseltä, mutta hän nyökkäsi kuitenkin.

"Sitten pääsetkin leipomishommiin", Abigail hymyili.

-----------------

Työnsin käteni leipätaikinaan. Se takertui tahmeana sormiini, mutta minua se ei haitannut. Olin aina pitänyt leipä- ja pullataikinan vaivaamista rentouttavana puuhana.

Se oli asia, jota tehdessä ei tarvinnut ajatella mitään. Ainoastaan taikinan tuntuun sormissa ja hyvän sitkon aikaansaamiseen. Niinpä keskityin taikinaan ja työnsin sivuun kaikki ajatukset prinssistä ja ikävästäni kotiin.

Olin juuri muotoilemassa taikinasta pyöreitä ruisleipiä, kun Abigail juoksi hätääntyneenä keittiöön.

"Prinssi on tulossa tänne! Nyt teette kaikki ahkerasti töitä ja jos prinssi kysyy jotain teiltä, vastaatte kohteliaasti, ja muistakaa, että häntä ei saa katsoa silmiin!" Abigail kiljui saaden kaikki hätääntyneiksi, ja kunnon sekasorron aikaan.

Se kuitenkin ehti kestää vain hetken, sillä samalla hetkellä, kun prinssi Nathaniel astui huoneeseen, keittiöön laskeutui hiljaisuus ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet alaspäin, siihen työhön mitä he nyt sitten ikinä tekivätkään.

Onneksi olin selin prinssiin päin, joten minulla ei ollut vaaraa, että katsoisin häntä vahingossa silmiin.

Olin muotoilevinani leipiä ahkerasti, vaikka oikeastaan ne olivat jo valmiit menemään leivinuuniin. Olisin vain jäänyt toimettomaksi sen jälkeen, kun olisin työntänyt ne uuniin ja sitä en halunnut. Minun piti näyttää ahkeralta.

"Kuka heistä on uusin palvelija?" Kuulin prinssin pehmeän äänen kysyvän Abigaililta ja jähmetyin paikoilleni. Abigail varmaan osoitti minua, sillä kuulin prinssin askeleiden tulevan minua kohti.

Hyppähdin melkein ilmaan, kun tunsin käden olkapäälläni. Käännyin ympäri hitaasti, kädet taikinaisina, katse maahan luotuna.

"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Haluan jutella kanssasi hetken. Mennäänkö vaikka puutarhaan?" Prinssi kysyi.

"Ihan miten Teille sopii", vastasin. Osasin jo arvata mitä hänen asiansa koski. Harvoin sitä näkee prinssin itkemässä.

Kun Nathaniel lähti kävelemään ovea kohti, tajusin, että en ehtisi pestä käsiäni. Minun ei auttanut kuin kävellä hänen perässään kädet taikinaisina.

Vilkaisin matkalla Clairea, joka elehti minulle äänettömästi: Mitä ihmettä? Kohautin olkiani ja siirsin katseeni Nathanielin selkään. Tiesin, että Clairella oli tuhansia kysymyksiä valmiina, kun tulisin takaisin.

Seurasin prinssiä kiltisti puutarhan poikki, aina sille suurelle kivelle asti, missä näin hänet aikasemmin. Nathaniel istui kivelle ja minä jäin seisomaan vaivaantuneena.

Selätin kiusaukseni katsoa, minkä väriset Nathanielin silmät olivat ja katsoin vain jalkojani. Kesti hetken ennen kuin prinssi alkoi puhua.

"Meidän pitää puhua siitä mitä näit aikaisemmin. Ethän ole kertonut kenellekään? Niin ja mikä nimesi on?" Nathaniel kysyi.

"Olen Edith ja ei, en ole kertonut kellekkään", vastasin nyppien käsistäni taikinaa.

"Hyvä", prinssi kuulosti oikeasti helpottuneelta. "Sinä et vastaisuudessakaan saa kertoa siitä kenellekkään."

Nyökkäsin. En minä ollutkaan ajatellut kertoa siitä kenellekään. Paitsi ehkä Clairelle.

Olimme hetken hiljaa, kunnes minä rohkaistuin avaamaan suuni.

"Saanko kysyä, miksi Te itkitte?" Kysyin hiljaa.

"Ei sinun tarvitse teititellä minua. Ja minä itkin, koska...." Nathaniel epäröi. "....no minä en oikeastaan tiedä. Minä en vain jaksanut."

"Jaksanut mitä?" Kysyin, tällä kertaa hieman rohkeammin.

"Pitää kyyneleitä sisälläni. Joskus on hyvin vapauttavaa antaa niiden vain tulla", Nathaniel vastasi. Nyökkäsin, sillä tiesin kyllä tunteen. Tuo ei kyllä tosin ollut mielestäni ollenkaan riittävä vastaus, mutta minusta tuntui, ettei prinssi halunnut kertoa enempää. Enkä minä siinä tapauksessa udellut enempää.

"No tuota...oliko sinulla muuta asiaa?" Kysyin, sillä minun pitäisi palata mahdollisimman pian takaisin töiden pariin.

"Ei oikeastaan. Paitsi on minulla oikeastaan yksi kysymys."

"No? Kysy pois vain", kehotin.

"Miksi kaikki palvelijat kulkevat noin katse luotuna alaspäin, eivätkä katso minua ikinä silmiin?" Nathaniel kysyi.

Eikö hän muka todella tiennyt?

"Kun me tulemme linnaan, meille painotetaan ensimmäisenä yhtä sääntöä, säännöistä kaikkein tärkeintä: kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin."

"Mitä? Minä en tiennyt sellaisesta mitään. Joka tapauksessa, sinä ainakin voit katsoa minua silmiin", Nathaniel pyysi.

Nostin hitaasti katseeni nähdäkseni silmänsä. Hengitykseni salpaantui, kun katseemme kohtasivat. Nathanielin silmät olivat syvän vihreät, ne muistuttivat minua isän ohrapellon vihreästä väristä heinäkuisin. Ne olivat todella kauniit.