Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksitoista

~ Nathaniel ~

"Voinko tulla katsomaan, kun sinä miekkailet?"

Pyöräytin silmiäni Nicholakselle. Hän oli kysellyt tuota samaa joka kerta sen jälkeen kun miekkailutuntini olivat alkaneet. Eikä hän tuntunut luovuttavan vaikka vastaukseni oli joka ikinen kerta ei.

Katsoin Nicholasta kohottaen kulmakarvojani. Nicholaksella oli kasvoillaan koiranpentumainen, aneleva ilme. Ehkä jos antaisin hänen kerran tulla mukaan niin hän lopettaisi kyselemisen?

"Hyvä on, mutta vain tämän kerran", vastasin huokaisten ja katselin kuinka Nicholaksen kasvot näyttivät kirjaimellisesti kirkastuvan.

"Minä lupaan olla hiljaa. Sinä et edes huomaa minua siellä", Nicholas lupaili hyppelehtien innostuneena.

"Niin varmaan", mumisin itsekseni. Tiesin jo nyt, että hän tulisi olemaan kaikkea muuta kuin hiljaa.

—————————-

Miekkailutunnin jälkeen oli helpottunut, kun Nicholas ilmoitti menevänsä huoneeseensa lukemaan. Hän oli saanut sekä minut että miekkailun opettajani, Herra Ameryn, raivon partaalle. Nicholas oli ensinnäkin puhunut koko ajan ja kysellyt sekä kommentoinut ihan kaikkea, ihan koko ajan.

En ollut pystynyt keskittymään kunnolla ja siksi tunti oli mennyt surkeasti. Nicholas häiritsi myös Herra Ameryn opetusta, joten hän ei onneksi valittanut kovinkaan paljon virheistäni.

Toivoin, että tämä yksi kerta riittäisi Nicholakselle ja seuraavalla kerralla saisin jälleen harjoitella rauhassa.

Suuntasin kohti huonettani. Pian olisi teen aika, mutta ehtisin vielä peseytyä sitä ennen. Kävelin käytävää pitkin ajatuksissani. Mieleni seikkaili parin päivän taakse, siihen kun näytin Edithille tukikohtani.

Olin silloin ajatellut koko ajan Edithin suutelemista. Minulla oli ollut kova työ olla tuijottamatta hänen huuliaan. Ja olisihan minä tietenkin voinut suudella Edithiä. Mikäli siis olisin uskaltanut. Mutta kyseessä olisi ensi suudelmani ja minä pelkäsin olevani aivan surkea.

Pudistelin päätäni, jotta pääsisin eroon noista ajatuksista. Sitten yhtäkkiä kuulin jostain puhetta.

"Kyllähän sinä hänet tunnet. Hän ei luovuta."

Pysähdyin ja katseeni osui isän työhuoneen oveen, joka oli raollaan. Puheen täytyi kuulua sieltä.

"Niin ja nyt hän on kutsunut itse itsensä kylään."

Se oli isän ääni. Hiivin niin lähelle ovea kuin vain uskalsin.

"Anna kun arvaan. Sinä et suostu hänen ehtoihinsa."

Nyt tajusin, että toinen puhujista oli Edvard. En kuitenkaan ymmärtänyt kenestä he oikein puhuivat.

"En minä voi suostua sellaiseen."

"Vaikka toinen vaihtoehto onkin sota?"

"Vaikka."

Henkäisin järkyttyneenä. Sota? Onko täällä syttymässä sota? Ketä vastaan?

"No, se on sinun päätöksesi."

"Voisitko muuten viedä tämän kirjeen lähetettäväksi eteenpäin?"

"Tottakai."

Kuulin askeleiden lähestyvän ovea ja tajusin perääntyä. Lähdin kävelemään käytävää eteenpäin ja kuulin Edvardin askeleiden kulkevan käytävää toiseen suuntaan. Uskalsin jälleen hengittää. Minulle ei kunnian kukko laulaisi, jos olisin jäänyt kiinni salakuuntelusta.