Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksikymmentäkaksi

~ Nathaniel ~

Katselin nukkuvaa Nicholasta erittäin tietoisena siitä, kuinka onnekas olin, kun sain katsella häntä vain nukkuvana. Enkä vaikkapa kuolleena.

Nicholaksen silmät liikkuivat kiivaasti hänen luomiensa alla ja hän mumisi epämääräisiä sanoja unissaan. Pystyin vain kuvittelemaan millaista unta hän saattoi nähdä. Todennäköisesti se oli jotain hyvin kummallista.

Käännyin takaisin selälleni ja katselin valkoiseksi maalattua kattoa, jonka erotin juuri ja juuri hämärässä. Maalipinta oli alkanut hilseillä ja lähteä hiutaleina irti.

"Sinä olet ehkä arvovaltainen ankka, herra Winstone, mutta minä olen kuitenkin kuningas."

Käännyin kummastuneena katsomaan Nicholasta, joka oli nostanut päätään puhuakseen mutta laski sen jo alas ja vaipui takaisin syvään uneen, josta oli hetkellisesti ollut hieman hereillä. Näkikö hän todella unta, jossa herra Winstone, meidän opettajamme, oli ankka?

Välillä en oikein ymmärtänyt mitä Nicholaksen päässä liikkui.

Käänsin katseeni takaisin kattoon ja laitoin käteni pääni alle. En voinut uskoa, että siitä oli jo kaksi viikkoa kun olin paennut linnasta. Kun olin nähnyt Edithin viimeksi.

Kun ajattelin sen päivän tapahtumia jälkikäteen, tunsin itseni raukkamaiseksi pelkuriksi.

Minä muistin yhä kuinka olin astunut ovesta käytävään. Näin heti, että Abel ja Edith oli otettu kiinni. Abelia raahattiin juuri pois ja Edith oli selkä minuun päin, joten en usko että hän huomasi minun edes olevan siellä. Brendon sitä vastoin huomasi minut.

Juuri silloin oli sotilas kysynyt häneltä, tapetaanko Edith. Minä pidätin huomaamattani hengitystäni, kun odotin Brendonin vastausta. Hän tiesi satuttavansa minua sanoessaan seuraavat sanat: "Ei. Nimittäin pian, oikein pian täällä järjestetään häät."

Ja mitä minä tein? Sen sijaan, että olisin taistellut tai yrittänyt pelastaa Edithin, minä juoksin raukkamaisesti karkuun. Nicholas oli alkanut hengittää katkonaisesti ja väri oli alkanut hiipua hänen kasvoiltaan. Minä muistan yhä kuinka peloissani olin, minä pelkäsin niin paljon, että hän kuolisi.

Minä kuitenkin jotenkin onnistuin pääsemään ulos linnasta, ulos portista. Hädissäni minä juoksin kaupunkiin ja siellä katuja pitkin päämäärättömästi, etsien apua. Minulla ei ole siltä illalta mitään muistikuvia siitä miltä kaupunki näytti.

Sitten apu kirjaimellisesti törmäsi minuun. Apu osoittautui ystävälliseksi, Clayton nimiseksi mieheksi, joka oli ammatiltaan lääkäri. Hän tunnisti minut ja sylissäni makaavan Nicholaksen ja halusi auttaa.

"Tule", hän kehotti ja johdatti minut kotiinsa joka oli hieman syrjemmällä kaupungista.

Ja niin löysinkin itseni täältä, pienen pienestä talosta, ahtaasta sängystä, jonka jaoin Nicholaksen kanssa.

-----------------------------------

"Nathan, Nalkki, isoveli, herää!"

Joku ravisteli minua olkapäistä ja huusi täyttä kurkkua korvaani niin, että kuuloni melkein lähti. Lisäksi tunsin jonkin painavan rintakehääni.

Aukaisin silmäni unenpöpperössä ja ensimmäiseksi kohtasin samanlaiset silmät kuin itselläni. Kukas muukaan kuin Nicholas makasi puoliksi päälläni.

"Voisitko nousta päältäni", pyysin ärtyneesti. Ilmeisesti olin jossain vaiheessa yötä nukahtanut.

Nicholas nousi päältäni ja istui omalle puolelleen sänkyä risti-istuntaan. Hänellä oli yllään Claytonin lainaamat vaatteet, jotka roikkuivat liian isoina hänen päällään.

Vaikka Nicholas oli välillä erittäin ärsyttävä, niinkuin esimerkiksi nyt, olin niin onnellinen, että Clayton sai hoidettua hänet kuntoon. Vaikkakin Clayton kyllä kertoi myöhemmin, että Nicholaksen kuolema oli ollut vain minuuteista kiinni.

Nousin istumaan ja hieroin rähmäisiä silmiäni. Nicholas katsoi minua silmät innosta säihkyen. Hänellä oli siis jotain hyvää kerrottavaa. Jos jotakin olin hänestä oppinut vuosien aikana, niin tulkitsemaan hänen ilmeitään.

"No?" Kysyin kohottaen kulmiani. Nicholaksen hymy levisi entisestään.

"Clayton sanoi, että haava on parantunut hyvin, eikä siinä tarvitse pitää enää sidettä. Mikä tarkoittaa, että me voimme vihdoin lähteä tutkimaan kaupunkia! Nähdä maailmaa! Ja etsiä äidin ja isän!" Nicholas hehkutti innoissaan. Huokaisin, sillä ikävä kyllä, se ei ollut aivan noin yksinkertaista.

"Me emme voi juosta noin vain ulos. Kenneth on nyt vallassa, ja me olemme ainoat, jotka voivat syöstä hänet sieltä. Sotilaita on varmasti joka puolella, ja heti jos meidät nähdään, olemme mennyttä." Kerroin Nicholakselle ikävän totuuden ja katsoin kuinka innostunut hymy pyyhkiytyi hänen kasvoiltaan. Olisin voinut tietysti lisätä myös, että todennäköisesti äiti ja isä olivat kuolleet, mutta se olisi ollut jo liikaa.

"Kaipa sinä olet oikeassa", Nicholas sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja hypisteli masentuneen näköisenä paitansa helmaa.

"Hei! Piristyhän nyt! Me voimme kyllä mennä ulos, mutta meidän pitää olla todella varovaisia. Mutta nyt haluan jotain aamupalaa", kerroin ja onnistuin piristämään Nicholasta hieman.

Menimme yhdessä huoneestamme keittiöön. Claytonin talo oli pieni; siinä oli vain yksi kerros, johon sisältyi keittiön ja vierashuoneen, jossa minä ja Nicholas nukuimme, lisäksi Claytonin makuuhuone. Clayton asui yksin eikä vaikuttanut halukkaalta kertomaan perheestään tai siitä miksi hän asui yksin, emmekä me kyselleet.

Clayton istui jo pöydässä syöden leipää kun me saavuimme.

"Huomenta", hän toivotti ystävällisesti. Clayton oli isää hieman nuorempi, hänellä oli punertavat hiukset, parransänki ja paljon pisamia. Lisäksi hän omisti suklaanruskeat silmät.

"Kävin aamulla jo torilla. Kaikki kohisevat tulevista häistä ja siitä kuinka ne tulevat olemaan suurimmat aikoihin. Väkeä onkin kutsuttu paljon, läheltä ja kaukaa", Clayton kertoi istuttuamme alas ja tarjosi meillekin leipää.

Sydämeeni sattui, sillä tiesin jo ketkä olivat menossa naimisiin. Ennen kuin ehdin edes avata suutani, Nicholas oli jo puhumassa. Hänhän ei tiennyt vielä.

"Ketkä ovat menossa naimisiin?"
Nicholas kysyi ja katsoi Claytonia odottavasti.

"Kruununprinssi Brendon ja joku Edith Penrose."