Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Neljäkymmentä

~ Nathaniel ~

Astuin tutuksi käyneeseen huoneeseen, ja istuin tuttuun tapaan Edithin sängyn viereen tuolille. Edith käänsi päätään ja hymyili heikosti nähdessään minut.

Tartuin Edithin käteen ja hieroin peukalollani hänen sileää kämmentään, sillä tiesin sen vievän hänen ajatuksensa pois kivuista, joita hänellä oli, epäilemättä.

"Miten voit?" Kysyin hiljaa.

"Paremmin nyt kun sinä olet täällä", Edith kertoi äänellä, joka oli kuin kuiskaus. Sen kovempaa ääntä hänen suustaan ei ollut lähtenyt sitten heräämisen. Muutenkin tuntui, että tunti tunnilta hän puhui ja liikkui yhä vähemmän.

Tosiaan, Edith oli herännyt. Siitä oli kulunut jo vuorokausi, ja olin siitä äärettömän onnellinen. Se ei kuitenkaan lievittänyt pelkoani. Joka kerta kun astuin huoneeseen, pelkäsin, että Edith ei avaisikaan silmiään.

Onneksi niin ei ollut käynyt.

"Edith, minä haluan, että sinä tiedät että minä rakas-"

"Nathan älä", Edith keskeytti ja puristi hennosti kättäni. Katsoin häntä kummastuneena. Eikö hän halunnut kuulla minun sanovan sitä?

"Mitä?" Kysyin ja rypistin kulmiani.

"Nathan, etkö sinä tajua. Minä olen kuolemassa! Ja koska minä kuolen, sinun pitää unohtaa tunteesi ja unohtaa että minä olin koskaan olemassakaan", Edith käski, ja sai minut nousemaan äkisti pystyyn.

"Edith, minä en anna sinun kuolla!" Huudahdin epätoivoisena.

"Et sinä voi sitä estää!" Edith huusi, oikeasti huusi, mikä ei tehnyt hänen kurkulleen hyvää, ja hän alkoi yskiä. Edith yski hihaansa, ja hetken päästä, kun yskintä laantui ja hän siirsi kätensä, vaalean paidan hiha oli verinen.

Lysähdin takaisin tuolille ja katselin Edithiä huolissani. Se, että hän yski verta, ei voinut olla hyvä merkki.

--------------------------------------------------

"Miten Edith voi?" Abel kysyi kun saavuin olohuoneeseen. Edith oli nukahtanut ja päätin antaa hänen nukkua rauhassa, ilman vieressä tuijottavaa poikaystävää.

"Hän sanoi, että minä en saa rakastaa häntä, koska hän on muka kuolemassa", kerroin huokaisten.

"Mutta sinä rakastat häntä silti?" Abel kysyi, kun tutkin kirjahyllyä. Kaikki kirjat olivat kuluneita ja sen näköisiä, että niitä oli luettu monen monta kertaa. Siitä sainkin idean, että voisin myöhemmin lukea Edithille jotain.

"Ei rakastamista voi noin vain yhtäkkiä lopettaa", totesin, ja istuin Abelin viereen sohvalle. "Mutta, miten Eerik voi?" Jatkoin, sillä halusin puhua jostain muusta.

"Hän ei liiku, ei puhu, juuri ja juuri hengittää. Minä pelkään, että hän kuolee pian. Olen miettinyt paljon, että miten kestäisin sen, jos niin kävisi, ja ennen kaikkea, miten äiti selviäisi siitä. Sitten mietin Edithiä. Jos hän selvisi siitä, että hän menetti koko perheensä, täytyy minun selvitä siitä, että saatan menettää isän", Abel kertoi painaen kasvot käsiinsä.

Katsoin häntä myötätuntoisesti. Minä ymmärsin Abelia, olinhan itsekin menettänyt paljon, mutta minulla oli onneksi Nicholas ja Edith. Ja toivoin, että niin olisi vastaisuudessakin.

Olin vähällä taputtaa Abelia selkään, mutta muutin viime hetkellä mieleni ja istuin vain kiusallisesti hiljaa hänen vieressään. Olimme kyllä lähentyneet Abelin kanssa huomattavasti Edithin sairastumisen myötä, mutta en siltikään tiennyt miten osoittaa myötätuntoani.

"Tiedätkö sinä muuten onko Edithillä jotain lempikirjaa?" Kysyin Abelilta, joka varmasti tiesi tuollaisia asioita Edithistä paremmin kuin minä. Olihan hän tuntenut Edithin aivan pienestä asti.

"Hmmm....Itseasiassa kyllä on, hän pitää-" Abelin lause keskeytyi kun Nicholas syöksyi huoneeseen, kompastui jotenkin omiin jalkoihinsa ja mätkähti syliini. Hänen perässään huoneeseen oli tullut myös Claire, joka tirskahti.

"Nicholas, sinähän tiedät, että minä arvostan sitä, että meillä on läheinen veljesten välinen suhde, mutta minusta tämä on jo vähän liiankin läheistä", kerroin leikkisästi ja pörrötin Nicholasin hiuksia.

"Ole hiljaa!" Veljeni tiuskaisi minulle noustuaan nopeasti sylistäni ja olin varma, että näin punastumisen merkkejä hänen poskillaan.

"Oli meillä asiaakin", Nicholas jatkoi rauhallisemmin ja vilkaisi ovella seisovaan Claireen. Nostin kulmakarvojani odottaen mitä hän sanoisi.

"Ovella on joku", Nicholas totesi.
"Tai siis joku jyskytti oveen."

"Ette kai te avanneet?" Kysyin yllättyneenä. Kuka ihme Edithin talon oveen tulisi jyskyttelemään? Paitsi tietenkin "ihastuttavan" setäni murhamiehet.

"Pidätkö sinä minua ihan tyhmänä?" Nicholas kysyi työntäen hiuksiaan pois silmiensä edestä. Hänen hiuksensa olivat vähän päässeet kasvamaan, eikä hän näyttänyt enää niin paljon isän kultapojalta.

"Oletko varma, että haluat vastauksen tuohon kysymykseen? Mutta, mennäänpä katsomaan kuka ovella oikein on", kehotin ja viitoin Abelinkin mukaan. Nicholas tuhahti, mutta kuulin hänen seuraavan perässämme.

Saavuimme ovelle juuri, kun sen takana oleva henkilö jyskytti sitä taas.

"Tiedän, että siellä on joku!" Henkilö huusi oven läpi.

Vilkaisin takanani olevia Clairea, Abelia ja Nicholasia. Claire seisoi miekkaa pitelevän Abelin takana ja Nicholas oli napannut jostain puisen kynttilänjalan, jota hän sitten piteli kuin mailaa. Pudistelin päätäni huvittuneena. Olin nimittäin aika varma, että jos oven takana olisi Kennethin kätyreitä, he olisivat jo tulleet ovesta läpi. He vaikuttivat malttamattomilta ihmisiltä.

Niinpä painoin hitaasti kahvan alas ja silmäni suurenivat nähdessäni henkilön oven takana.

"Clayton?"