Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksikymmentäyksi

~ Edith ~

Nathan oli oikeassa. Sota ei ollut kaunista nähtävää. Joka puolella retkotti ruumiita ja kaikkialla oli verta. Paljon verta.

Pidättelin oksennusta väistellessäni ruumiita nostellen mekkoni helmaa. Joillakin oli silmät auki, ja heille oli jähmettynyt kauhun sekainen ilme. Ja veren löyhkä oli kuvottava.

Ohitin yhden taistelevan kaksikon. He olivat niin keskittyneitä taisteluun, että he eivät edes huomanneet minua.

Hyppäsin taas yhden ruumiin yli katsomatta sitä sen tarkemmin, mutta sitten katseeni osui maalaukseen, joka esitti Nathania ja Nicholasta. Keskellä maalausta oli verinen kädenjälki.

Pakotin itseni jatkamaan matkaa ja yritin olla ajattelematta mitä kaikkea ympärilläni tapahtui.

Juuri kun olin hyppäämässä taas yhden ruumiin yli, koko linna tärähti taas ja aivan jostain läheltäni kuului räjähdys. Tärähdys oli sen verran kova, että en saanut pidettyä tasapainoani vain kaaduin suoraan erään ruumiin päälle.

Oksennus pyrki kurkkuuni tuntiessani ruumiin kylmän, nihkeän ihon allani ja eikä tilannetta auttanut yhtään se, että huomasin mekkoni olevan aivan läikikäs verestä. Ei omastani, vaan kuolleen naisen jonka päälle kaaduin.

"Hei, sinä siellä!" Nostin katseeni ja tajusin, että huuto oli tarkoitettu minulle. Äänikin olin liian tuttu. Hain katseellani huutajaa ja sitten katseeni osui Brendoniin.

"Sinä juuri, Edith-rakas", Brendon puhui yli imelällä äänellä, joka oli taatusti esitystä. Hän lähti kävelemään minua kohti ja sitten tajusin, että hänellä oli toisessa kädessään miekka. Nousin hetkessä pystyyn.

Peruutin taaksepäin ja olin vähällä kompastua nuoren miehen ruumiiseen, mutta sain juuri ja juuri pidettyä tasapainoni.

Vilkaisin ruumista ja tajusin hänen pitävän yhä käsissään miekkaa. Aloin kiskoa sitä irti, mutta vainaja oli pitänyt siitä lujaa kiinni kuollessaan, ja niinpä sormet olivat jämähtäneet tiukasti sen ympärille.

"Mitä, eikö voimat riitä?" Brendon nauroi. Hän oli aivan liian lähellä. Luovutin miekan suhteen ja säntäsin juoksuun.

"Hei! Te siellä, ottakaa tyttö kiinni!" Kuulin Brendanin huutavan ja yhtäkkiä eteeni oli ilmestynyt kaksi miestä, joilla kummallakin oli veriset vaatteet, joiden rinnustaa koristi Mercian vaakuna. Mutta vielä heidän vaatteitaankin verisemmät olivat heidän miekkojensa terät.

Siinä vaiheessa tajusin jo, että minulla ei tulisi olemaan mitään mahdollisuuksia.

Minuun tartuttiin kummaltakin puolelta ja toinen miehistä painoi miekkansa terän kurkkuani vasten. Suljin silmäni ja pakotin itseni olemaan rauhallinen. Tappakoot minut jos haluavat.

"Hei! Päästäkää irti minusta!" Joku karjui ja se ei ollut todellakaan Brendon. Enkä se ollut myöskään minä.

Aukaisin silmäni ja näin toisella puolella käytävää Abelin, jota piteli paikoillaan kaksi sotilasta. Hän riuhtoi ja karjui heitä irrottamaan, mutta sotilaiden ote piti. Pian hän luovutti ja sotilaat alkoivat raahata häntä pois.

"Abel!" Huusin epätoivoisena. Vartijoiden ote minusta tiukkeni ja tunsin miekan terän viiltävän kaulaani haavan, joista alkoi valua lämmintä verta. Abel nosti katseensa ja hetken katsoimme toisiamme silmiin, ennen kuin hän katosi sotilaiden kanssa kulman taakse.

"Tapammeko hänet, Teidän korkeutenne?" Toinen sotilaista, se joka piteli miekkaa kaulallani, kysyi.

"Ei. Nimittäin pian, oikein pian, täällä järjestetään häät", Brendon vastasi hymyillen, mutta ei katsonut sotilasta vaan minua.

"Oletteko varma?" Toinen sotilaista varmisti, mutta he kuitenkin höllensivät otettaan selvästi.

"Olen täysin varma", Brendon vastasi katsoen minua suoraan silmiin.

Kun sotilaat alkoivat raahata minua johonkin, toivoin sydämeni pohjasta, että Nathan oli päässyt Nicholaksen kanssa karkuun.

--------------------------------------------------

"Entä jos minä vain...en tee sitä?" Kysyin Brendonilta, joka retkotti teehuoneen nojatuolissa katsellen kuin ompelija otti minusta mittoja häämekkoa varten.

"Sinä sanot tahdon, tai ystäväsi sanoo hyvästi, ja kuolla kupsahtaa miekka sydämessään", Brendon vastasi hymyillen. Minä en hymyillyt takaisin.

He eivät siis olleet tappaneet Abelia ainakaan vielä, mikä oli toisaalta helpotus, mutta toisaalta nyt he saattoivat kiristää minua hänen hengellään. Enkä minä epäillyt hetkeäkään etteivätkö he toteuttaisi uhkauksiaan.

Oli nimittäin käynyt niin, että Mercia oli voittanut sodan ja he valloittanut
Mildradin. Ja siksi olimme jääneet tänne Mildradin puolella olevaan linnaan. Nykyään tosin ei ollut Merciaa eikä Mildradia, oli vain Melinghartin kuningaskunta.

Sota oli kestänyt lähes kymmenen päivää ja yötä. Se ei siis ollut ollut kovinkaan pitkä, mutta kuolleita oli siltikin paljon. Sodan jälkeen olikin käytetty monta päivää sodan tuhojen korjaamiseen kaikkialla maassa ja ruumiiden hautaamiseen.

"Mistä minä tiedän, että sinä puhut totta? Että et vain väitä, että teillä on Abel, vaikka oikeasti hän onkin kuollut?" Kysyin pistävään sävyyn. Toivoin, että pääsisin näin näkemään Abelin.

"Hyvä on. Minä vien sinut katsomaan häntä", Brendon huokaisi.

"Minä olenkin nyt valmis", Ompelijatar puolestaan kertoi ja hymyili minulle ystävällisesti. Hän oli varmaan ainoa ihminen täällä, joka oli minulle oikeasti ystävällinen.

"Hyvä. Sitten mennään", Brendon sanoi nousten ylös tuolistaan. "Mekon pitää olla valmis niin pian kuin mahdollista", hän sanoi ompelijattarelle ja tarttui sitten käteeni.

Minun teki mieli vetäistä käteni irti Brendonin hikisen käden otteesta, mutta pidin pintani.

----------------------------------------------

"No niin siellä hän on", Brendon sanoi pysähdyttyään erään sellin kohdalle. Olimme linnan alimmassa kerroksesta, jonka olemassa olosta en ollut edes tiennyt.

"Pääsenkö sisään?" Kysyin vartijalta, joka seisoskeli lähettyvillä. Vartija katsahti Brendonia kysyvästi. Brendon nyökkäsi, ja vartija avasi sellin riippulukon yhdellä ison avainnippunsa avaimista.

Säntäsin heti selliin, kun ovi oli auki. Sellin yhdessä nurkassa makasi poika, tai ehkä pitäisi sanoa ennemminkin mies. Hänellä oli pahoja ruhjeita kasvoissa ja käsivarsissa, hänen vaatteensa olivat riekaleina ja hän oli likainen.

Mutta silti, hän oli Abel.