Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kaksikymmentäviisi

~ Edith ~

"Haluatko sinä, Brendon Austin Baldwin, ottaa tämän Edith Amber Penrosen aviovaimokseksi ja ra-"

"Tahdon tahdon, jatka!" Brendon keskeytti ja vilkuili taakseen vähän väliä. Pappi jatkoi tärisevällä äänellä, minun etsiessäni katseellani jotain, jolla voisin lyödä Brendonilta tajun kankaalle. Katseeni osui hopeiseen kynttilänjalkaan alttarin reunalla.

"....aviomieheksesi?" Pappi lopetti kysymyksensä, joka oli osoitettu minulle. Pysähdyin tuijottamaan häntä hetkiseksi. Vilkaisin taakseni, missä Nathan juoksi sotilaita karkuun miekka käsissään ja katsoi minua epätoivoinen katse silmissään. Ajattelin Abelia, jonka kanssa en ollut vielä sopinut ja vanhempiani kuolemaisillaan sellissä ja tein päätökseni.

"En tahdo", vastasin, saaden Brendonin tyrmistyneen katseen käännähtämään minuun päin.

"Edith!" Nathanin epätoivoinen huuto kuului jostain takaa, saaden Brendonin huomion hetkeksi. Se riitti minulle.

Tartuin kynttilänjalkaan kaksin käsin ja kohotin sen pääni yläpuolelle. Sitten karjaisin ja kumautin sillä kaikin voimin Brendonia päähän.

Kuului kolahdus ja Brendon parkaisi, lysähtäen sitten maahan. Hetken ajan minusta tuntui todella hyvältä nähdä hänet makaamassa siinä lattialla. Sitten kauhistuin omia tuntemuksiani. En minä ollut sellainen ihminen, joka sai nautintoa toisten satuttamisesta!

Tiputin kynttilänjalan käsistäni ja käännyin katsomaan taistelutantereelle. Salissa oli kuitenkin aivan hiljaista ja kaikki olivat pysähtyneet katsomaan minua ja Brendonia maassa. Jopa Nathan oli pysähtynyt ja hän katsoi minua suu raollaan.

Katseista välittämättä keräsin helmani kasaan ja lähdin kulkemaan Nathania kohti. Mekossa oli kuitenkin liikaa laahusta, joten tietenkin minä kompastuin siihen. Lensin kaaressa mahalleni maahan ja voihkaisin kun polveni osui kivuliaasti johonkin. Muuten minuun ei onneksi sattunut sen pahemmin. Noustessani istumaan, kuulin, että ihmiset olivat heränneet transsistaan ja taistelu oli taas täydessä vauhdissa.

"Oletko kunnossa?" Kysyi lempeä ääni yläpuoleltani, kun hieroin polveani. Nostin katseeni ja kohtasin Nathanin kauniit, mutta huolestuneet silmät.

"Joo", vastasin. Nathan auttoi minut ylös ja totesin, että polveeni ei sattunut niin paljon ettenkö voisi liikuttaa sitä. En kuitenkaan vieläkään oikein uskonut Nathanin olevan siinä. Hän tuli, hän todella tuli. En kuitenkaan voinut jäädä asiaa sen enempää ihmettelemään, sillä sotilaat lähestyivät.

"Autatko vähän tämän hirvityksen kanssa?" Kysyin nostellen mekkoni helmaa. Nathan nyökkäsi ja muitta mutkitta leikkasi miekallaan suurimman osan laahuksesta pois. Hetken ajan vain tuijotin lyhentynyttä helmaa ja sitten ajattelin, että mitä väliä. Ainakin liikkuminen tuli paljon helpommaksi.

"Varo!" Kiljaisin, kun nostin katseeni ja näin juuri parahiksi, että Nathanin taakse oli ilmestynyt sotilas, joka valmistautui sivaltamaan häntä miekallaan.

Nathan vilkaisi taakseen ja onnistui väistämään sen verran, että miekka viilsi vain vähän hänen käsivarttaan. Hän irvisti, mutta ei välittänyt verta vuotavasta haavasta sen enempää, sillä sotilas oli jo lyömässä miekallaan uudestaan. Nathan torjui iskun.

"Juokse!" Nathan huusi minulle miekkaillessaan sotilasta vastaan. Minä tein työtä käskettyä. Suuntasin kohti Nicholasta, joka parhaillaan yritti suojautua miekkojen iskuilta tuolin avulla, mutta alkoi jäädä alakanttiin.

"Onko täällä mitään muuta reittiä ulos kuin nuo isot pariovet?" Huusin taakseni Nathanille, joka luultavasti tiesi paremmin kuin minä. Vilkaisin taakseni ja näin kuinka Nathan taisteli yhä sotilasta vastaan ja onnistui saamaan miekan lipeämään tämän otteesta. Miekka lensi jonnekin sotilaan taakse ja hän lähti sen perään.

"Nicholaksen takana!" Nathan huusi ja lähti juoksemaan minua kohti. Silloin näinkin nurkassa oven, juurikin Nicholaksen takana, ja suuntasin sitä kohti.

"Nicholas!" Huusin. Hän vilkaisi minua kysyvä ilme kasvoillaan. "Ovi!" Osoitin hänen taakseen. Nicholas vilkaisi nopeasti sinne päin ja nyökkäsi. Näin kuinka hän heitti tuolin sotilaita päin, jotka perääntyivät yllättyneinä ja lähti juoksemaan ovea kohti.

"Ottakaa nyt helvetti nuo kiinni!" Kuului Kennethin huuto juuri, kun olimme melkein ovella. Hengästyneenä tartuin kahvaan ja vedin. Se ei auennut. Yritin uudestaan.

Ovi ei auennut.

"Anna minä", Nathan pyysi vilkaisten taakse. Annoin hänelle tilaa. Nathan työnsi ensin miekkansa huotraan ja tarttui sitten kahvaan. Hän riuhtoi ja riuhtoi, mutta ovi ei ottanut auetakseen.

"Hemmetin hemmetin hemmetti!" Nathan karjaisi ja potkaisi vielä ovea.

"Ei tuo auta. Me olemme ansassa", sanoin hiljaa ja käännyin katsomaan sotilaita, jotka piirittivät meitä miekat ojossa.

"Emme ole, jos se on minusta kiinni. Luulitko, että säntäisin linnaan ilman mitään suunnitelmaa?" Nathan kysyi. Totta puhuen, juuri niin minä ajattelin. Olin oppinut tuntemaan Nathanin melko hyvin ja tiesin, että se olisi juuri hänen tapaistaan.

"No tuota-"

"En taida sittenkään haluta tietää", Nathan keskeytti minut ja tähyili sotilaiden yli jonnekin. Katselin sotilaita jotka olivat jo aivan lähellä ja epäilin hieman Nathanin sanoja. Eikö hän voisi jo alkaa toteuttaa sitä mahtavaa suunnitelmaansa?

"Voisitko jo pistää sen suunnitelmasi käytäntöön?" Kysyin, sillä Nathan ei näyttänyt tekevän mitään. Siis mitään muuta kuin tähyillyt sotilaiden yli.

"Entä jos Clayton ei onnistunutkaan?" Nicholas kysyi vierestämme, mutta ei vaikuttanut osoittavan kysymystä erityisesti kenellekään. Nathan kuitenkin vastasi:

"Hän on vain myöhässä. Ainakin toivon niin."

Mistä ihmeestä he oikein puhuivat? Kuka oli Clayton? Katsoin Nicholasta kysyvänä, sillä Nathan vaikutti liian keskittyneeltä tähyilyynsä.

"Hän on meidän ystävämme", Nicholas selitti minulle. Nyökkäsin. Yhtäkkiä Nathan lopetti tähyilyn, työnsi kädet taskuihinsa ja virnisti. Hän tosiaankin virnisti. Nostin kulmakarvaani kummissani. Menikö minulta nyt jotakin ohi?

Nathan kumartui aivan viereeni ja hänen hiuksensa kutittelivat poskeani. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä ihollani ja värähdin tahtomattani.

"Katsos Edith, tuolta kohoaa minun suunnitelmani", Nathan kertoi ja osoitti käskyä odottavien sotilaiden suuntaan. Seurasin katseellani hänen sormeaan, ja mitä näinkään?

Savua. Paksua, harmaata savua, jota tulvi jostain huoneeseen. Kesti vain muutama sekunti ennen kuin kaikki alkoivat rynniä kohti ovia, saaden salin entistä pahempaan kaaokseen.