Kuninkaallisia ei saa katsoa suoraan silmiin | Valmis✔️

Kuusi

~ Nathaniel ~

Minä hymyilin.

Olin parhaillani herra Winstonen, minun ja Nicholaksen yksityisopettajan, tunnilla ja hymyilin. Niin ei ole tapahtunut varmaan....no, ikinä.

Istuimme kaikki kolme pyöreän pöydän ääressä, huoneessa jota kutsuimme opiskeluhuoneeksi. Siellä oli pöydän lisäksi muutama iso kirjahylly täynnä oppikirjoja, sekä kummallekin oppilaalle omat pulpetit kokeita ja tehtävien tekoa varten. Pulpetit olivat huoneen ainoaan ikkunaan päin, jotta siinä istuessaan pystyisi ihailemaan linnan puutarhaa.

Herra Winstone selitti parhaillaan maamme Mildradin ja pääkaupunkimme Mildburgin, jossa linna myös sijaitsi, historiasta.

Ja sanonpahan vain, että herra Winstone kuulosti puhuessaan aivan vatsatautiselta vuohelta, ei sillä, että olisin joskus kuullut miltä vatsatautinen vuohi kuulostaa. Lisäksi hänellä oli ainakin metrin mittainen nenä, joka muuttui aina punaiseksi, kun hän suuttui, ohutsankaiset pyöreät lasit ja lyhyeksi kynitty tukka.

Mutta vaikka jouduin olemaan hänen seurassaan, minä hymyilin. Se johtui vain yhdestä asiasta. Tai oikeastaan henkilöstä.

Edith.

En ymmärtänyt miksi ajatukseni olivat koko ajan hänessä. Palasin mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan siihen hetkeen, kun katseemme kohtasivat. Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänen kasvonsa ja silmänsä kunnolla. Hänen silmänsä olivat kauniit. Ne olivat sinivihreät ja niissä oli kultaisia hippuja.

Hänen piti kuitenkin palata nopeasti töihin. Sen jälkeen en ole nähnyt häntä pariin päivään. Silti, olen löytänyt itseni hymyilemästä näiden parin päivän aikana niin useasti, etten uskonut sen olevan edes mahdollista.

"Nathaniel", Herra Winstonen ääni herätti minut ajatuksistani.

"Niin?" kysyin.

"Minä kysyin juuri, että tiedätkö minä vuonna tämä linna, jossa juuri nyt istumme, rakennettiin?" Herra Winstone kysyi voitonriemuinen ilme kasvoillaan. Voi häntä, hän luuli, etten tiennyt ja ajatteli pääsevänsä antamaan minulle roppakaupalla lisätehtäviä.

"Tämä valmistui vuonna 1753", vastasin hymyillen. Winstonen naama venähti.

"Hyvä, Nathan!" Nicholas riemuitsi ja löi kanssani ylävitoset.

"Selvä. Annan teille nyt kotitehtävät. Luette historian kirjasta sivut 45-68 ja teette nämä tehtävät", Herra Winstone selitti kerättyään itsensä ja ojensi meille laput joihin oli käsin kirjoittanut meille kaksikymmentä tehtävää, joissa oli kaikissa ainakin A ja B kohdat, joissakin jopa kohta C, eli todellisuudessa niitä oli paljon enemmän kuin kaksikymmentä.

"Hienoa. Nyt jätän teidät tekemään tehtäviä", Herra Winstone sanoi, keräsi tavaransa ja lähti kohti ovea.

"Nähdään huomenna kahdeksalta!" Hän vielä huikkasi ennen kuin katosi käytävään.

"Mikä sinulla on?" Nicholas kysyi herra Winstonen mentyä.

"Miten niin?" En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Minullahan oli kaikki loistavasti!

"Sinä hymyilet. Koko ajan", Nicholas vihjaisi nostaen toista kulmakarvaansa, minkä tiesi ärsyttävän minua, sillä en osannut tehdä niin. En vaikka olin harjoitellut tunteja peilin edessä. Olin tosin luopunut jo sen suhteen aikoja sitten, tyytyen nostamaan kumpaakin kulmakarvaa samaan aikaan.

"Kai sitä ihminen saa hymyillä?" Kysyin ristien kädet rinnalleni, purren samaan aikaan poskeni sisäpintaa, jotta virnistys ei kohoaisi kasvoilleni.

"Saahan sitä, varsinkin jos on jokin hyvä syy...vaikkapa joku tyttö", Nicholas vihjaili ja iski silmää. Pyöräytin silmiäni.

"Mistä ihmeestä sinä puhut?" Kysyin esittäen tietämätöntä.

"Huoneessani on ikkuna ja minulla on silmät", Nicholas totesi katsellen samalla saamiamme tehtäviä.

"Mitä? Sinä näit? Ei se ollut mi..." Sillä hetkellä tajusin, että Nicholas huijasi minua ja jätin lauseen siihen.

Nicholaksen huoneesta oli ikkuna aivan toiseen suuntaan kuin keittiöpuutarhaan, missä olin Edithin kanssa. Olin juuri myöntänyt Nicholakselle, että hyvä tuuleni johtui tytöstä. Hyvä Nathan, juuri näin.

"Sinä Nilkki!" Nauroin ja Nicholas katsoi minua omahyväisenä.

"Tuosta saat maksaa!" Huusin yhä nauraen ja hyppäsin tuolista ylös. Nicholas nousi myös ylös, valmiina juoksemaan karkuun.

Hyökkäsin veljeäni kohti, mutta hän lähti karkuun, kiertäen pöydän toiselle puolelle. Hyppelimme hetken lähes paikoillamme, sillä jos Nicholas yritti kiertää pöytää, minä lähdin tulemaan vastaan ja sitten hän vaihtoi suuntaa, minä tehden samoin perässä.

Lopulta kyllästyin eestaas pomppimiseen ja lähdin jahtaamaan Nicholasta kiertäen pöytää vastapäivään. Hän juoksi karkuun nauraen. Tajusin liian myöhään, että olin menettänyt paikkani Nicholaksen ja oven välissä.

Nicholas oli jo juoksemassa ovesta ulos näyttäen minulle kieltä. "Ota kiinni jos saat, Nalkki!" Hän huusi. Pyöräytin silmiäni. Jos hän tuota halusi, niin....

"Täältä tullaan, Nilkki!" Karjuin ja juoksin nauraen käytävään. Vilkuilin kumpaankin suuntaan ja näin Nicholaksen juoksevan vasemmalle. Ryntäsin hänen peräänsä.

Nicholas lähti laskeutumaan portaita, jotka johtivat alempaan kerrokseen, missä oli muun muassa teehuone ja kirjasto sekä ruokasali.

Kuulin veljeni nauravan koko ajan, kun kirin häntä kiinni. Laskeuduttuamme portaat, hän kääntyi vasemmalle, mikä oli mielestäni virheliike, sillä sieltä ei päässyt muualle kuin palvelijoiden kerrokseen.

"Kiinni jäit!" Huudahdin ja pysähdyin vähän matkan päähän veljestäni. Nicholas vilkaisi palvelijoiden kerrokseen johtavaa ovea.

"Älä luulekkaan-" Aloitin, mutta liian myöhään. Nicholas pinkaisi jo portaisiin, jättäen oven auki.

Huokaisin ja lähdin veljeni perään.