Dangerous

Yksi

Iris

Tiesin heti, alun allkaenkin, ajatusteni ja suunnitelmieni olevan todella vaarallisia.
Tiesin, ettei niiden ollut tarkoituskaan turvata minua.
Se virtasi sunissani samaa polkua pelon kanssa - tutkimatonta polkua jonne joutivat kaikki vaaralliset tunteet ja ajatukset.
Kaikki, jotka saattaisivat johtaa minut pahoille teille.
Pahat tiet kiehtoivat minua.
Janosin vaaraa vuosia jatkuneen rauhallisuuden vaihteluksi.
Halusin olla vapaa ja juosta liekehtivien tunteideni kanssa sille tielle, jolla oli tuskin muuta kuin piikkilankaa ja asioita joiden unohtamisesta tulisi pikku hiljaa mahdottomuus.

Raahasin merimiessäkin junaan, ja heitin sen lattialle.
Puhelimeni lensi perässä, ja repäisin kuulokkeeni irti.
Se oli virallista. Olin karannut.
Okei, olin karannut junalla, mutta karannut mikä karannut. Paluuta ei enää olisi.
Junalla pääsisin jonnekin päin Suomea asti, mutta sen jälkeen reitilläni olisi pelkkää tyhjyyttä. Sen jälkeen minun olisi etsittävä toinen pakokeino. Kenties maasta pakeneminen.
Yksinkertaiselta kuulostavaa.
Geometriaa monimutkaisempaa.

Omaa elämää pakeneminen on ensin helppoa.
Ensin sitä miettii, että kun pakkaa kamansa ja hyppää junaan, kadottaa kaiken, myös itsensä, ja voi aloittaa alusta.
Ei.
Sitten tajuaa, että menneisyys on aina olemassa.
Se on aina kannoillasi.
Se mitä olit on aina osa sinua, muiden silmin.

Hengitin syvään, ja nostin puhelimeni lattialta. Minut ilmoitettaisiin kadonneeksi luultavasti huomisiltana. Siihen oli
24 tuntia.
20 minuuttia.
Monta laskematonta sekuntia.
Muutaman viikon jälkeen etsiminen lopetettaisi automaattisesti. Kadonneita ei koskaan löydetty.
Sellaiseksi minä jäisin heidän mieliinsä ikuisesti.
Hymyileväksi tytöksi, jolla on kiire vetää vaaleat hiuksensa kasvoiltaan, ja näytellä aina yhtä aurinkoista.
Huonoinakin, vihan hetkinäkin, hymy oli pakotettava naamaan.
Sellaisena minut muistettaisiin toisten ajatuksissa.
Pintaraapaisuna minusta.
Koskaan vapautumattomana kuvana toisten ajatuksissa.
Henkilönä joka ei koskaan astunut syrjään kaidalta tieltä, ei voinut, ei uskaltanut.

Juna liikkui eteenpäin kiskoillaan, kohti omaa uutta tuntematonatni, minun istuessani penkillä miettimässä epätoivoista tulevaisuuttani.
Toivoton.
Miksi olin edes saanut näin hyvän idean?

Klo. 00.00

Kello oli kirjaimellisesti ei mitään. Suunnilleen jokainen matkustaja nukkui, kaikki paitsi minä.
Minä.
Selasin puhelintani, joka oli vanha ja kulunut, täynnä muistoja joiden unohtaminen olisi ollut suurin toiveeni.
Elämä jatkuu, niinhän sanotaan, mutta ei se estä menneisyyttä olemasta haamuna kannoillani.
Elämä jatkuu. Menneisyys pysyy.
Huomenna olen kaukana täältä.
Mutta se ei muuta mitään. Olen edelleen sama Iris kuin lähtiessäni karkumatkalle.

Uutta tarinaa! Toivottavasti saat juonesta kii heti ekasta luvust!
Paina votee lähtiessäs jos tykkäsit ees pikkusen, ja mp:n jos heität niin arvostan!
Ja hei luku on lyhyt ja paska, mut halusin lähtee kokeilee, joten älkää tuomitko, papuset xD
~ Sand👽