Dangerous

Kaksitoista

Oliver
Me oltiin oltu hiljaa joku hetki, ja mun oli pakko avata suuni. - Mitä sä oikeesti ajattelit jatkaa? Elämää.

- Sä tiiät että mä vihaan puhua siitä, Iris kuiskasi.

Me oltiin puhuttu tästä koko se aika kun me oltiin tunnettu. Me oltiin vaan palloteltu asialla, eikä viety sitä koskaan eteenpäin.
Kaikki kostautuu.

- Me ei voida asua autossa meidän loppuikää, järkeilin. Järkeilin. Ei meidän nytkään pitäis täällä istua.

- Ei niin, Iris tiuskaisi. - Miten musta tuntuu et kaikki sun ja mun väliset keskustelut menee tällasiks?

Purin huultani. Riideltiinkö me?

Iris pyyhkäisi vaivihkaa kyynelen poskeltaan. - Ei meil oo tulevaisuutta.

- Sä sanoit eilen et meillä on. Ja mä oon alkanu luottaa suhun - aika pirun paljon ja monessa asiassa. Joten joo - meillä on tulevaisuus, vaikka se ei oliskaan niin valoisa ku me haluttais, oikaisin suu vetäytyen hymyyn. - Jos meillä olis rahaa, meillä olis auto.

- Miks sä puhut "meistä"?

- Koska monikko kuulostaa jostain syystä paljon positiivisemmalta ilmaukselta. Mieti sitä.

Iris
- Miks me yritetään väkisin olla näin filosofisia?

Oliverin yksi vilkaisu kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Silti tuo alkoi selventämään asiaa juurta jaksaen.
- Ensinnäkin - olemme karanneita molemmat, meidän tulee etsiä pakokeino tästä sotkusta jollakin tavalla. Toiseksi - se on hyvä tapa kuluttaa aikaa, hän selitti.

- Milloin sinä aloit ymmärtää ihmismieltä?

- Sä et vaan tunne mun sisäistä psykologia, Oliver virnuili.

Olisko niin paha jos vaik tuntisit?

Puristin Oliverin takin hihoja nyrkkiini molemmissa käsissäni ja tuijotin kaupunkiin itseensä.
Ajatukset muualle. Ajatukset. Muualle. Muualle. Ajatukset. Pois.

Hengitin syvään. - Mun pitäis oikeesti yrittää vaan olla ja nauttii vapaudesta. Mut ei siihen noin vaan pysty.

- Hei, tunti ja sekunti kerrallaa, nii hyvin menee. Don't worry.

Luku joka on vain ja ainoastaan kuraa, ja jonka kirjottamiseen on menny noin kaks viikkoo.
- Sand