Dangerous

Kolmetoista

Iris
Kaks aamua sitten olin istunu Oliverin kanssa kahvilla Porvoon keskustassa.
Samana iltana olin itkeny sen olkaa vasten autossa ja tekohymyilly menestyneesti.
Ei menny kkauaa, et me luotettiin toisiimme niin paljon, et Oliver tunnusti rehellisesti pelkonsa. Sen maailmanpelon helvetin.

Kello oli kaks aamulla, ja istuin tuijottamassa auton ikkunasta kaupungin himmeisiin valoihin.
Yks kyynel valui mun poskee pitkin ja tipahti kaulahuiviin.
Oliver ei kuorsannu, mut kyl sen huomas, et nukkui.
Porvoo oli puoliks unessa ja puoliks koko ajan valppaana.
Toinen kyynel tiputtautui kasvoiltani.
Kohta komas, ja ne virtasivat tasaisesti.
En ees tienny, miks ihmees olin alkanu itkee noin vain. Samalla mun huulilla oli kuitenkin rikkoutumaton hymy, ja se oli aito, se kerto mun uudesta alusta - et mulla viimeinkin oli sellanen.
Sen saadakseen oli ollu pakko satuttaa ihmisii.
Mut kai sit se oli oikein sen nimis, ettei mun tarvinnu miettii, onko mulla tulevaisuus, ja millanen se tulee suunnitelmien mukaan olemaan.
Musta tuli vapaa ihminen liian aikasin ja liian myohaan.

Vilkaisin Oliveria salaa. Sen suu oli raollaan, ja se puhui unissaan. Se huusi apua, mut ei se kuitenkaa ollu mun asia kertoo sille ettei se ollu totta - vai oliko?

Puristin Oliverin takin hihoja nyrkkiini, sain kai jotain lohtua sellaisesta. Ihminen voi oikeesti olla tosi hullu, kunhan se karkaa ollessaan tarpeeks sekasin. Mut se tarjoo polun juosta ja lähtee menee sinne omalle "kohtalon" tielle. (Kuinka tota ilmausta on nii inhottava tunkee minnekkää?)

Mua ahdisti ihan kamalasti et mun oli pakko koko ajan huomata, miten sen unet kidutti sen ajatusmaailmaa, mua ahdisti huomata sen pelko.
Olisin halunnu, et se olis avannu sen silmii, ja huomannu mis se oikeesti oli, mut en pystyny yritykseen saada se hereille.

Aamuviiden aikaan olin edelleen hereil. Oliver oli rauhoittunut, nyt se ainoastaan mumisi hiljaa itsekseen. Sen pelot oli jo menny, sen huomas.
Riisuin kulahtaneen takin, ja laskin sen varovasti takasin Oliverille.
Olin aina ollu se kiltti lapsi, joka antaa armoo vihollisillekin, joten miksei. Totta kai takki oli pakko palauttaa joskus.
Loin katseeni takasin just varmaan hereille havahtuneeseen Porvooseen.
Jos mun olis pakko sopeutua, mun olis pakko sopeutua.
Mun olis pakko unohtaa kaikki mun pelot, ja alottaa se unohdettu, mun olis pakko hoitaa se kaikki menetetty pois alta.
Auton ovi naksahti hiljaa mun avatessa sen. Astuin ulos, ja suljin oven silleen, ettei se kauheesti saanu aikaan metelii.
Menin, ja istuin konepellille, vaikka se oli metallia, ja kylmyys oli jo valmiiks mun luissa asti.
Pidin silmii puoliks kiinni, ja puolis katselin itse kaupunkiin.
Siin edes meni mun tuleva maailma. Miksei.

On muute menny aikaa ja vaivaa tollasen luvun kasaamiseen! Oikeesti, oon kuluttanu vaan jatkon ajattelemiseen tuhottomasti aikaa, sellasen kaks viikkoo!
Mut olkaa ihmiset ylpeit, tuossa viimeinki teille Dangerousii. Kirjotan muuten noita ajatus-kohtia nyt sitten Ajatuskirjaan, koska aattelin jos saisin sillee tapahtumaan mun kirjoissa jonkun verran jotain.
jotennn joo.

~Sand