Dangerous

Kolme

Oliver
Tyttö - Iris - näytti puoliksi hyvin hauraalta kulkemaan yksin, ja puoliksi todella vahvalta pärjäämään omillaan.
Vaikka tuolla oli vain merimieskassinsa, eikä määränpäätä, hän näytti siltä, ettei jäisi avuttomaksi - minne ikinä menisikään.
Hän ei halunnut puhua, mutta en olisi minäkään halunnut puhua, jos olisin vasta karannut kotoa.
En vieraalle, enkä varsinkaan tutuille.

Olisin halunnut eroon uteliaisuudestani, mutta minua oikeasti kiinnosti, miksi Iris oli karannut.
Ei siksi, että olisin halunnut jotenkin hyötyä tilanteesta.
Minua oikeasti kiinnosti, oliko tyttö kunnossa, senkin takana mitä hän minulle sanoi (täysin vakavalla naamalla).

- Olemmeko olleet hiljaa riittävän kauan?

Iris punastui. Se ei ollut kai odottanut, että puhuisin sille oma-aloitteisesti. Se vetäisi kuulokkeet pois korvistaan, ja katsoi minua varovasti.
- Jos sanot niin, hän totesi hymyillen.
Oliko hän suostuvainen, vai halusiko hän todella jutella?

- Oletko varma?

- Tietenkin, hän naurahti. - Niinhän minä sanoin. Ei minulla ole mitään sitä vastaan jos vaikka puhuisimme vaihteeksi jotain.

Vilkaisin ulos ikkunasta. - Oletko jo ehtinyt päättää, missä hyppäät ulos?
- Tietenkin, Iris vastasi napakasti. - Olen tiennyt koko ajan, missä pysähdyn. En vain tiedä minne jatkan siitä.

Hymähdin. - Tietenkin. Se oli vain kielikuva.
Kai hän puhui totta.
Mutta toisaalta, saattoi kaikki olla valettakin. Tuskin minäkään luottaisin heti umpituntemattomaan.

- Kauanko olet ollut junassa?
Iris tuhahti. - Kaksi päivää. Olen vaihtanut junaa kolmesti.
Nyökkäsin. - Okei. Meinaatko jäädä Porvoossa?

- Näet sitten, Iris tokaisi, ja tirskahti. - Tuskin minä enää junassa kauaa matkustan.

Virnistin. - Porvooseen ei ole pitkä matka. Itse asiassa olemme asemalla alle puolesss tunnissa.
Alle puoli tuntia, niin näkisin, jäisikö Iris yksin junaan.
Vai jäisinkö minä pitämään hänestä huolta.

                                                                      ...          ...        ...        ...          ...   

Iris
Minulla ei olisi mistään repiä rahaa matkustaa pidemmälle. Porvoo sai kelvata - sieltä maailma saisi kuljettaa minut minne tahtoi.
Porvoon aseman jälkeen olisin omillani.
Vasta nyt ymmärsin kunnolla, mitä oli karata. Se tarkoitti, ettei paluuta ollut edes näkyvissä.
Aina vierelläni oli ollut joku.
Perhe, ystävät, tutut. Nyt Oliver.
Tänään menettäisin Oliverinkin läheltäni. Olisin vailla suojelua.
Kokonaan yksin.

Raahasin merimiessäkin ulos junasta. Siellä oli kaikki, mitä olin haalinut kasaan entisestä elämästä, sekä rahaa elämään.
Liian vähän rahaa. Saattaisin vain hyvällä tuurilla olla hengissä ensiviikollakin.

Samalla ymmärsin, miten heikko olin. Joku oli aina ollut suojelemassa minua kaikelta. Nyt ei ollut ketään, ja olin heti pulassa.
Masentavaa, mutta syy selvitä.
Vilkaisin taakseni junaa, josta viimeiset matkustajat kampesivat ulos. Osa haki muualta tavaroitaan, osa kantoi junasta laukkua kuten minäkin.
Olin varma, ettei Oliver enää liittyisi noiden matkustajien joukkoon. Sataprosenttisen varma.
Olin yksin, haavoittuva, karannut tyttö.
Itsesääli ei auttanut mitään, mutta enemmän kuin mitään muuta, olisin halunnut purskahtaa itkuun, vaikka kaikkien näiden ihmisten nähden.
Tajusin virheeni liian myöhään, vaikkakin olin koko ajan tiennyt, ettei Oliver olisi mitään pysyvää elämässäni.

Täl kertaa tätä ei oo luettu kunnol läpi tällä kertaa xdd jotenn varautukaa "pieniin" virheisiin tekstissä xD
Paina hyvä lapsi tähtee jos tää oli sun mielest sen arvosta, ja heitä kommentti jos jaksat❤
~Sand👽