Dangerous

Kahdeksan

Oliver
Koko varsinainen kaupunki oli aika lähellä tätä pientä syrjäseuduntapaista.
Pidin Iristä kädestä varovasti. Yritin olla puristamatta liikaa - mutta pitää otteen turvallisen jämäkkänä. Se oli vaikeaa - pitää tasapaino. Mahdotonta.

- Onks Porvoo kaunis? Iris kysyi, ja tuijotti samalla keskusta-alueelle silmät uteliaasti tuikkien.
- Kelvollinen, vastasin. - Ainakin ensialkuun sen luulisi riittävän. Mut joskus alkaa kaipaamaan lisää ja jättää nää paikat.

- En mä ainakaan pysty tekeen sellasta - vielä, Iris totesi hiljaa.

- Ei sun tarvii sitä vielä miettiä, huomautin. - Sä tiiät mikä on sulle okei ja riittävää.

Katsoin Iriksen tyyntä ilmettä, ja vahvaa halua selviytyä. Se selviäisi mistä vaan, kunhan haluaisi ja yrittäisi. Se pystyisi mihin tahansa, se oli  vahva.

- Miks sä karkasit? kysyin hetken mielijohteesta.
Iris loi minuun säikähtäneen ja varautuneen katseen. - Miten nii?

- En mä tarkottanu sillee. En mä painosta tai mitää... mä vaan aattelin jos sä haluut kertoo.

Iris hymyili pikaisesti. - En mä sillä meinaakkaan. Aattelin vaan et miks sua kiinnostaa. Mun asiat.

- Totta kai mua kiinnostaa, sanoin hiljaa. - Mä aattelin et me ollaan kavereita.

- Me ollaankin, Iris huomautti. - Mä en vaan ansaitsis sua.
Sitten tyttö väläytti surullisen hymynsä. - Mä lähdin siks, koska kaikki meni vaan nii yksinkertasen paskasti. Se oli mulle liikaa.

Mun syy on täsmälleen sama. Paskamenneisyys ja elämä.

Iris
- Kas niin, Oliver totesi. - Porvoo.

Katselin hetken ympärilleni. Kaupunki oli yhdistelmä uutta ja vanhaa, hyvää ja huonoa.
Ihmisiä.
Autoja.
Puhetta.
Ääniä.
Riitoja.
Paskaa.
Hulluutta.
Lapsia.
Aikuisia.
Tiensä löytäneitä.
Eksyneitä.
Yhteensä he olivat perus elämää.
Ei mitään ihmeellistä, vaikka minä olinkin eksynyt reppureissaaja ties mistä.
Ei se muille kuulunut, eikä ketään liikuttanut, raskasta ja samalla niin helpottavaa.

Mulla oli kylmä niin aikaisin aamulla. Ison rakennuksen seinään lätkäisty kello näytti puoli seitsemää. Tuuli tuntui jäätävältä, se tuntui vihaavan minua hetki hetkeltä enemmän.

Mutta minä rakastin.
Montaa asiaa tällä hetkellä.
Itse elämää.
Karkumatkaa.
Porvoota.
Juna-asemaa.
Aamua.
Tuulta.
Omaa sisäistä taisteluani.
Oliveria.
En katunut hetkeäkään.

- Käydääks kahvilla? Oliver kysyi yllättäen.

- Ei mulla oo tarpeeks rahaa.

- Mä tarjoon jotenki, Oliver ilmoitti. - Tuu nyt.

Ja minä seurasin häntä.

Okei joo sekavaa.
~ Sand