Dangerous

Seitsemän

Iris
Liian pian oli aamu. Avasin silmäni, edessäni oli auton tuulilasi, kauempana ulkona koko Porvoo.
Päälleni oli laskettu kulunut musta takki, jonka sileä pinta oli mennyttä. Se näytti jokseenkin jopa hyvin kauniilta.

- Huomenta.

Ääni oli normaalia karheampi, mutta puhuja oli helposti tunnistettavissa. Oliver.
Katsoin poikaa unisin silmin, vasta heränneenä ja varmasti sen näköisenä.
- Huomenta.

Oliver katsoi minua hetken sanomatta sanaakaan. Villit kiharat valuivat silmille. Hän näytti juuri siltä, miltä näytetään vain harvojen ihmisten silmille - aidolta.

- No, miten tuli nukuttua? Oliver kysyi - tavallisessa roolissaan. Virnistellen ja naureskellen silkasta elämänilosta.
- Ihan hyvin, vastasin. - Eikä sun hymyssä oo edelleenkää mitää valittamista, lisäsin. Punastuin heti tomaatinväriseksi.
- Noinko?

Oliver näytti uteliaalta, mutta ei ilmaissut mitään siihen suuntaan, että olisin tehnyt jotakin väärin.
- Voitko sä hymyillä uudelleen?

- Käskystä.
Oliver veti kasvoilleen minulle jo niin tutun virnistyksen. Aidon sellaisen.
Rakastin ihmisten tunteiden tulkitsemista.

- Tykkäätkö?

- Joo-o, myönsin.

- Sitten me voidaan kai lopettaa tää pelleily?

- Ehdottomasti.

Oliver suoristi jalkansa, ne osuivat auton polkimille. Olispa hän voinut vain painaa kaasua ja viedä minut minne halusimmekaan.
- Mitäs sitten? Mitä sä haluut nähdä?

- Olisko paha juttu kävellä tonne keskustaan?

- Ei, Oliver päätti. - Siitä vois oikeestaan tulla aika hauskaa.

Hymyilin. - Nyt ku kerran ollaan näinki rehellisiä, miten ihmeessä sä hommasit tän auton itelles?

Oliver virnisti. - Tää vaan on tääl. Ei mulla avaimii oo tai mitään - mut tän omistajaa ei taida olla ees olemassa.

Se ei edes haitannut minua - ei sellainen enää minua liikuttanut. Oikeastaan se oli minulle kuin siunaus.
- Mut mitä sä täl ees teet?

- Tällä hetkee taidan huolehtii siitä et sä pysyt hengissä, Oliver vastasi virnistäen pirullisesti.

- Ja mä oon siitä vaan tosi kiitollinen, vastasin, ja nostin takin päältäni. - Tässä tää.

Oliver nosti kädet eteensä. - Sä voit kyl pitää sitä kun me mennään tonne.

- Kiitti oikeesti. Sä teet liikaa mun eteen, mutisin.

Oliver kampesi itsensä ulos autosta. - Sä mietit taas liikaa, hän totesi.

Nousin autosta, ja kiersin sen eteen. Oliver tarttui varovasti käteeni. Ja siinä me sit käveltiin just sellaisina.

Must tuntuu et kirjotan superlyhyit osii mut joo.
~ Sand