Dangerous

Neljä

Iris
Juna-asema tulvi ihmisistä.
Täällä oli helppo hukkua massaan, ei tarvinnut niin eksyneeltä miltä sydämessä tuntui.
Ei tarvinnut tehdä töitä unohtaakseen kaiken hylkäämänsä ja sydänsurut siitä, miten olin heittänyt elämästäni upeita ihmisiä.

Merimieskassia raahaten näytin joltakin reppureissaajalta.
Siltä, kuin olisin hetki hetkeltä varmempi siitä, missä oli minun paikkani, vaikka olin vasta saanut selville yhden asian - se paikka oli vielä minun ulottumattomissani.

Nälkä murisi vatsassani, varsinkin, kun kuljin kahvilan ohi. Muistin kuitenkin vasta aloitetun, tiukennetun säästökuurini varsin hyvin.
Rahaa oli vain hengissä pysyttelyyn.

Lyyhistyin oranssiksi maalatulle penkille toivoni täysin menettäneenä.
Toisaalta, itsepähän olin matkaan lähtenyt. Ei kukaan ollut pakottanutkaan. Minäminäminä itse vain.

Täällä ihmismassassa olin vapaampi.
Täällä näki ihmisiä. Erilaisia. Eri maailmoista. Minun ei tarvinnut sopia samaan muottiin kuin kaikki muut.
Minut unohdettiin helposti.
Ohitsenu käveltiin kerran, eikä minua muistettu sen jälkeen koskaan.
Ei ollut tarkoituskaan. Minäkin olin vain ohikulkija heille, niinkuin he kaikki minulle. 

Laskin merimiessäkkini penkille vasemmalle puolelleni, tuijotun ohikulkevia ihmisiä.
Heihin verrattuna olin enemmän yksin kuin kukaan.
Kaikilla heillä, yksin kävelevilläkin oli varmasti lähipiirinsä - vaikka puhelinsoiton päässä.

- Saako liittyä seuraan?

Hätkähdin sanoja. Luulin harhaksi kai. Kuka nyt yksinäistä karkulaista lähestyisi - ainakaan vapaasta tahdostaan.
Nyökkäsin.
Puhujaan katsomatta, tietenkin olettaen, että puhuja tosiaan oli olemassa, eikä oman ylivilkkaan mielikuvitukseni julmaa pilaa.

- Mites sulla just nyt?

Joku oli oikeasti istunut viereeni. Tunsin toisen ihmisen läsnäolon.
Ihme.
Hän oli ihme.

- Oot hengissä.

Oliko hän täällä siksi, todetakseen sen? Miten se oli edes ansaittu? Vai oliko hänkin vain harha?

Käänsin katseeni. Olin hengissä, hengissä minä olin.
Hänkin - vieressäni - todellisena. Hengitimme samaa ilmaa, mutta minä itse tein kaiken vaikeaksi, kun kaikki olisi voinut olla niin yksinkertaista ja helppoa.
Mutta se ei koskaan ole - elämä ei ole yksinkertaista.
Katseeni suuntautui hänen silmiinsä.
Oliver.

- Mä oon hengissä, totesin.
Samassa se veti mut karhunhalaukseensa, niin tiukkaan että en ollut saada henkeä - mutta minä olin turvassa. Mikäs siinä.

Viimein, viimein sain aikaseks julkasta jotai tänne, ja pahottelut et suuntaan tän melkein kokonaan ajatuksille, ei vaa tota toimintaa tullu oikee kirjotettuu.
Mut hei vote on olemassa jos huvittaa siitä painaa, mp:t kommentteihin, kiitos.
~ Sand👽