Dangerous

Kuusi

Oliver
Olin kiitollinen jokaisesta hetkestä.
Jotenkin ei yhtäkkiä tuntunut ollenkaan oudolta tai pelottavalta istua autossa Iriksen vieressä ja halata tyttöä silloin kun siltä tuntui.
- Ollaan ainaki talvipakkasilta turvassa, Iris tirskahti. Kai se koki pakottavaa tarvetta puhua jotakin - vaikka en millään lailla olisi vaatinut sitä. Hiljaisuuskin oli kaunista kun oli hyvää seuraa, vai miten?

- Niin taidetaan olla. Mut tännekö me jäädään muka asumaan?

- Onks sun pakko löytää asioiden huonot puolet?

Kohautin harteitani. - Ei kai. Mut mä olen vain realisti.
- Realisti, Iris tuhahti.

Tyttö kääntyi kasvot minuun päin, silmät salamoiden. Sen tunteet olivat aina yhtä vahvoja kuin sen sanat - sen sanat silloin kun ne löysivät oikean reitin.
Hymyilin - ihan vain koska kasvolihakseni hakeutuivat pakottamatta siihen asentoon. En ajatellut sitä tai mitään.
- Sulla on ihan kiva hymy, Iris huomautti.

- Kiva.

- Älä viitsi. Sä tiiät, et sä oot mahtava.

- Ja millä osa-alueella?

Iris huokaisi, ja katsoi muualle. - Me ei sitten osata puhua vakavasti?

Pudistin jyrkästi päätäni. - Ei me tänne sen takia tultu.

Iris nojasi olkapäähäni. Sen pituinen se.

Iris
Ainoa asia, joka tuntui tänään lohduttavalta, oli tosiasia että sain lepuuttaa hermojani Oliverin kanssa jutellessani.
Ei kaiken edes tarvinnut aina olla niin syvällistä, seurakin pelkästään teki oloni paremmaksi.
Ystäviä ei hankita, heidät vain saadaan elämään, kuten sanotaan.
Nojasin Oliverin olkapäähän. Kulunut takki tuntui lohduttavalta poskeani vasten. Oliverin käsi oli olkavarteni kohdalla. Valmiina suojelemaan - olinhan minä kuin haavoittunut koiranpentu.
"Ihmisten" mielestä välimme olisivat olleet jo liian läheiset.
Minusta juuri sopivat - sopivat juuri meille.

Ulkona oli hämärää. Tuijotin tilannetta auton ikkunasta, kunnes silmäni ja mieleni väsyivät.
Vilkaisin Oliveria, joka puolestaan katsoi minua. - Yöllä on kylmä, poika varoitti kuin kokenut eränkävijä.
Nyökkäsin sanaakaan sanomatta.
Puhelimestani oli akku loppu.
Autoa ei saanut käyntiin.
Kelloa ei nähnyt mistään.
Aivoni olivat kuitenkin sitä mieltä, että oli tarpeeksi myöhä tuntea väsymystä ja asiaankuuluvaa avuttomuutta.
Mä lepuutan mun silmiä nyt ihan vähän aikaa, lupasin itselleni. Sit mä avaan silmät ja keskityn hengissäpysymiseen ton ihmisen kanssa.
Suljin silmät vailla pelkoa.
Laskin sekunteja niin kauan kuin jaksoin.
Ajantaju katosi, väsymys tuli tilalle.
Joku laski takkinsa päälleni.
Se oli lämmin, ja pystyin jo kuvittelemaan ne kasvot, niille tietyn virneen.

Olkaa hyvät, mä en itekkää tiiä mistä tää luku ees tuli kaikessa hämäryydessään, mut no kelpaa kai, ainaki jotai "taiteellista".
~Sand