Dangerous

Kaksi

Iris
Tiedostin jonkun olevan vieressäni.
Pidin silmiäni kiinni, mutta oli aivan selvää, etten ollut yksin. En enää.
En tiennyt, etsikö vieressäni oleva henkilö minua, mutta en jaksanut edes huolestua.
Olin menettänyt kiinostukseni.

- Mä tiedän ettet sä nuku, pojan matala ääni totesi. - Mä näen sen.
Hengitin syvään.
En olisi halunnut antaa periksi, mutta olin ilmeisen heikkoluonteinen. Minun oli pakko.

Avasin silmäni, ja vilkaisin sivulleni.
Tummanruskeat hiukset. Sävähdyttävän vihreät silmät katsoivat suoraan sydämeeni. Huulilla pieni virnistys. Surullista voitonriemua ja pilkahdus synkintä elämäniloa.
Tuo henkilö oli juuri sellaista mitä etsin.
Tuo ihminen oli juuri sellainen kuin itse päätti olevansa.
Tuo ihminen oli totta vie oma itsensä.
Tuo ihminen oli vapaa.

Poika ojensi virheettömän kätensä, ja virnistys voimistui pikkuisen. - Oliver.
Tartuin käteen haparoivasti.
Nämä olivat ensiaskeleeni omillani.
Ensiaskeleeni yksin sillä aikaa, kun minua kohdeltiin kadonnut henkilö- tapauksena.
Puristin kättä. Vähän. Niin paljon, että toinen tunsi sen.
Mutta ei kuitenkaan liikaa.
Elämä oli samanlaista.
Ei liikaa eikä liian vähän.
Juuri tarkalleen oikea määrä.
Ei enempää tai vähempää.
Piste.

- Iris.
Nimi pääsi huuliltani ennen kuin ehdin miettiä sekunnin sekuntia, miltä ääneni kuulostaisi. Miltä sana kuulostaisi, kun sen sanoisi ääneen.
Mitä minusta luultaisi.
Sanoin vain.

- Iris, Oliver toisti, ikään kuin maistellen nimeäni ja sulatellen saamaansa tietoa.
Hän ei ollut yhtään sellainen ihminen, joka tunkisi sanojensa perään jotakin kuten hauska tavata!
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä, päinvastoin kuin jotkin kokivat olevansa pakotettuja sanomaan jotakin sellaista.
Oliver oli erilainen.
Mielenkiintoinen.
Oliver ei ollut kuten muut, vaan se spesiaali, jolta löytyi aina jotain uutta.

- Minne sä oletkaan matkalla? Oliver kysyi virnistäen.
Painoin katseeni alas. Tuntui lapselliselta myöntää, että olin karannut. Mutta tuntui myös oudolta väittää jotakin muuta.
- En tiedä, vastasin ytimekkäästi. - Ei minulla ole mitään suunnitelmaa sen varalle.

Oliver nyökkäili. - Olet siis karannut.

Olisin halunnut kiistää kaiken, pudistaa päätäni ja perua sanani.
Mutta ei se olisi kai mitään hyödyttänyt. Oliver oli jo päätelmänsä tehnyt. Oliver oli jo tajunnut, etten ollut suinkaan yksinäni lomamatkalla.

- No, millaista se oli?

Vilkaisin Oliveria pikaisesti. - Mikä?

Poika soi minulle virnistyksen. - Karata.

Vaikenin. Ei ollut mitään, millä kuvailla, millaista oli karata. En edes muistanut alkuhetkistä juuri mitään. Siitä oli kulunut vähän päälle kaksikymmentä neljä tuntia, mutta kaikki oli kulunut kuin sumussa. En tiennyt, miltä karkaaminen tuntui.
Enkä varsinkaan, miltä sitä olisi tuntunut suunnitella viikkoja etukäteen.
Spontaani pako oli aivan eri asia.

- Voidaanhan me hiljaakin olla, Oliver sanoi hymyillen.
Juuri sitä minä arvostin.
Hänen kanssaan ei ollut pakko puhua jos ei haluttanut sanoa sanaakaan.

Lisää juttua Iriksen karkumatkasta teille😎
~ Sand👽