Dangerous

Viisi

Oliver
Iriksen pienet kädet kietoutuivat ympärilleni kuin olisin tytön viimeinen pelastusköysi, josta oli pidettävä kiinni.
Hymähdin hiljaa, en irrottautunut halauksesta ennen kuin Iris teki sen - aivan kuin tyttö olisi pelännyt tehneensä virheen.

- Sä oot vielä täällä, Iris henkäisi, ja tämän silmät kipinöivät kuin tuhat kynttilää.
- Niin. Mä olen.

Jännä juttu, että juuri Porvoosta oli tullut meidän tiemme yhdistävä paikka. Tai siis se paikka, missä en vielä menettänyt ainoaa minua oikeaan elämään yhdistävää asiaa - Iristä.

Iris pyyhkäisi silmänalusiaan hihaan. - En minä itke, hän vakuutti. - Minä vain...

- Ei sun tarvi mulle selitellä, muistutin. Meillä oli sanaton sopimus.
Virnistin Irikselle, ja kiedoin käteni tytön ympäri. Tämä tässä oli ollut ystäväni vajaat kaksikymmentä neljä tuntia.
Hän oli minulle jo tärkeämpi kuin ihmiset, joita olin tuntenut kymmenen vuotta.

Iris
Oliver halasi minua tiukasti.
Hän taisi olla ainoa, joka enää halusi tai uskalsi halata minua - ainoa joka edes välitti siitä. Olisin siitä varmasti ikuisesti kiitollinen.
Jopa täällä Suomen kuusessa, vaikka emme kumpikaan tienneet, mikä meidät oli tänne johtanut - jaksoi hän suoranaisesti roikkua kannoillani.

- Mitä sä meinaat tän jälkeen? Oliver kysyi.
Kohautin harteitani. - Mistäs minä tiedän. Varmaan jäädä jonnekin kadulle.

Oliver naurahti. - Tai sitten jatkat matkaa.

- Luuletko sinä, että minulla on varaa reissata koko Suomi ympäri?

Oliver vain hymähti. - Jos vaan eletään hetkessä?
Jos vaikka vaan tehtäis just niin.

- Tuu, mun täytyy näyttää sulle yks juttu, Oliver totesi, ja nosti minut kädestä pitäen penkiltä kuin mikäkin herrasmies.
Hymyilin Oliverille iloisemmin kuin muutamaan päivään, ja lähdin pojan perään luottavaisena.
Ulos rautatieasemalta.
Pihan poikki.
Parkkipaikan yli.
Ojan yli.
Auto.
Oliverin hymy, joka oli koukuttanut minut mukaan hymyn kierteeseen jo ensimmäisen kerran, vetäisi minut jälleen mukaansa.
- En mä tietenkään ajaa saa, Oliver totesi. - Mut aattelin tarjota sulle paikkaa, ku tiesin et tää ei oo menossa täältä minnekkään.
Hymyilin. - Oot sä aika kultanen.
- Tarpeen vaatiessa, Oliver napautti takaisin yhtä  terävänä.

Avasin auton oven, ja istuin Oliverin toiselle puolelle. Poika halasi minua taas sydäntä lämmittävästi.
Nauru kupli vatsassani - onnen nauru, ja samaa peilasi huuliltani paistava aurinkohymy.

Heidän shippinimen keksiminen muodostui niin vaikeeks et joutuuhan sen miettii iha alust et tuleeks heist ees pari, mut empäs spoilaile xD
Mut joo siis vote ja kommentit edelleen ilmaisia jos ees tykkäsit tai sul on jotai sanottavaa!
~Sand👽