147. ʟᴀᴍᴍᴀs ❁ ʏᴏᴏɴᴍɪɴ

15.8.2014

Herään kovaan räsähdykseen. Ulkona on myrsky.

Kierähdän sängyltä etsimään puhelintani, jota ei näy missään. Mielessäni käy ensimmäisenä varas, mutta se olisi erittäin epätodennäköistä, sillä kukaan muu ei liiku näillä seuduilla.

Lopulta puhelin löytyy yöpöydän alta ja katson kelloa. 9:24, miksei se herättänyt? Olen jo myöhässä aikataulusta.

Juoksen keittiöön nopean pukemisen jälkeen ja otan leivän mukaan.

"JUNGKOOK! MINA!"

"Olen täällä, ei tarvitse huutaa." Jungkook sanoo olohuoneesta.

"Missä Mina on?"

"Nukkumassa huoneessani. Hän ei saanut illalla unta ja tuli sinne." Jungkook ottaa lusikallisen puuroa ja tunkee sen suuhunsa.

Käännyn ovella ja lähden ulos. Kaikki näyttäisi olevan kunnossa ja myrskykin on lauhtunut. Mutta mikä se räsähdys oli, jos kaikki on ehjänä.

En ehdi tutkia lampolaa pidemmälle kun saan vastauksen. Ulko-alueen aidassa on alin lauta katkennut.

Kerään aitauksessa olevat lampaat sisäpuolelle ja suljen sinne johtavan oven.

Alan laskea laumaa. Kaksi, neljä, kuusi...

Sataneljäkymmentäviisi, sataneljäkymmentäkuusi ja sataneljäkymmentäseits- ei voi olla totta.

Katson huolestuneena ympärilleni, mutta enempää lampaita ei ole.

Kiiruhdan takaisin sisälle ja löydän Jungkookin olohuoneesta. "Yksi lampaista on kadonnut! Sano Minalle että lähdin etsimään sitä!"

"Joo... MITÄ? Kadonnut!" Jungkook juoksee perääni ja kääntää minut ympäri. "Miten niin kadonnut?"

"Aidassa oli reikä, josta pienin lammas mahtuu helposti."

"No... miten meidän olisi tarkoitus pärjätä tällä kaksistaan?"

"Jungkook. Olet neljätoista."

"Mutta Mina on vasta kuusi."

"Sinun pitää vain vahtia häntä. Ei ole vaikeaa." Rohkaisen laittaen takkia päälle.

Vaikka on elokuu, yöllä on viileämpää ja voin eksyä. Siinä vaiheessa ei olisi kiva jäätyä hengiltä vain koska en muistanut ottaa takkia.

"Hei hei!" Sanon ja läimäytän oven kiinni jättäen järkyttyneen veljeni eteiseen.

Aitausta lähinnä on metsä. Ei todellakaan hyvä juttu. Lammas saattaa olla vaikka kuinka kaukana.

Hetken käveltyäni märässä metsässä, kuulen oksien katkeavan ja pysähdyn välittömästi.

"Huhuu? Onko siellä joku?"

Ei vastausta.

Astun askeleen eteenpäin ja kuulen saman äänen. Se kuului ikäänkuin altani.

Samassa, maa katoaa altani ja kastun läpimäräksi. Pääni sisällä liikkuu paljon ajatuksia.

Ai tämä se räsähdys oli.

Maanalainen joki.

Kiva.

Näyttää siltä että tulen vilustumaan.

Vesi on kylmää.

En saa happea.

Sitten pimeni.