147. ʟᴀᴍᴍᴀs ❁ ʏᴏᴏɴᴍɪɴ

15.8.2014

Raotan silmiäni yrittäen hengittää, mutta se tuntuu olevan mahdotonta. Yskin vettä keuhkoistani ja nousen istumaan.

Paikka näyttää vieraalta. Huomaan joen laskevan täällä järveen, suoraan maan alta. Sitä on siis mahdoton seurata takaisin kotiin.

Mahtavaa! Olen siis täysin tuntemattomassa paikassa keskellä ei mitään, enkä tiedä kauanko olin pyörtyneenä.

Kaivan puhelimen taskustani, mutta se ei näytä elon merkkejä.

Tietenkin. Se ainut asia mitä en tullut ajatelleeksi pyöriessäni holtittomasti virran mukana.

Nousen seisomaan ja kylmä tuuli tuntuu märän takkini lävitse.

On hiljaista. Erittäin hiljaista. Vain purosta tulevan veden ääni rikkoo sen.

Kiipeän vieressäni olevan mäen päälle, jotta näkisin mahdollisia ohikulkijoita.

En osannut odottaa että niitä oikeasti olisi, mutta ilahduin nähdessäni vain parin kymmenen metrin päässä kävelevän miehen, tai pojan, en osaa sanoa.

Lähestyn häntä ja huomaan lampaan. Söpö... hetkinen sehän on karannut lampaani! Lähden juoksemaan ja huudan.

"Hei! Tuo on minun!"

Poika kääntyy ja katsoo minuun kyseenalaistavalla ilmeellä. "Mikä on?"

"Tuo lammas! Se on minun." Pysähdyn parin metrin päähän ja osoitan lammasta.

Hän katsoo lammasta ja sitten minua. "Löysin sen metsästä. Ei sillä ole omistajaa."

"Se karkasi perheeni tilalta kun myrskyssä joku rikkoi aidan."

"Eihän täällä ole mitään asutusta lähelläkään."

Otan lampaan syliini ja silitän sitä. "En tiedä itsekkään missä olen. Lähdin etsimään sitä ja putosin maanalaiseen jokeen, joka toi minut tänne." Katson taas poikaan. "Pyörryin hapenpuutteeseen matkalla, joten en tiedä kuinka kaukana tilamme on."

"En minäkään." Poika sanoo rauhallisesti. "Mutta sen voin sanoa, että lähimpään asumukseen on useita kilometrejä."

Katson tuota hämmästyneenä enkä saa sanaa suustani.

"Niin, että miten ajattelit selviytyä?" Hän jatkaa.

"Häh?"

"Eikö sinulla ole mitään mukana?"

Räpäytän pari kertaa silmiäni ja vilkaisen lammasta. "On minulla tämä. Ja puhelin, mutta se meni rikki vedessä."

Poika katsoo ilmeellä, joka viestii yhtä aikaa hämmennystä ja oudoksuntaa.

"Kuka? Lähtee metsään? Vain puhelimen kanssa?!"

"Ööö... minä." Sanon hiljaa.

"Et ole tosissasi... ainut laite mihin voi luottaa on kompassi."

"Olen. Sitäpaitsi tarkoitukseni ei ollut syöksyä maan läpi jokeen joka vie minut keskelle ei mitään" ei sillä ettenkö jo asuisi keskellä ei mitään. Mutta onhan tilalla kuitenkin tarvikkeita selviytyä.

"Lähdit etsimään lammasta. Matkallahan voi sattua mitä vain... ja nythän sattui."

"Voin tulla mukaasi. Minne muuten olet menossa?"

"Ei kuulu sinulle. Etkä muuten ole tulossa, liikun yksin."

"Sinulla oli lampaani, et ollut yksin" virnistän.

"Se seurasi minua." Poika lähtee kävelemään.

"Hei! Älä mene minnekkään!" Lähden tuon perään. "Tarvitsen apua!"

"Niin tarvitset. Mutta saat etsiä sitä jostain muualta." Hän jatkaa hävelyään edes vilkaisematta minuun. Kuinka törkeää.

"Älä viitsi..."

"Kyllä viitsin. En ollut varautunut kinastelemaan tuntemattomien kanssa paikassa, jossa ei pitäisi olla ristin sielua."

"Olen Park Jimin. Noin. Kelpaako?"

Poika ei vastaa.

"Hei? Mikä on nimesi?"

"Yoongi."

Oikeasti? Ei voi olla noin vaikeaa... "Yoongi, kuka? Maailmassa on aika monta Yoongia."

"Min."

"Mitä?"

"MIN YOONGI! Noin nyt mene! Olet ärsyttävä!" Hän kiihdyttää kävelyvauhtiaan.

"Voinko edes kävellä samaa matkaa?" Tiedustelen.

Yoongi näyttää rauhoittuvan vähän mutta huomaan hänen silti olevan erittäin ärtynyt. "Jos et häiritse" hän hiljentää tahtiaan ja kävelee nyt normaalia vauhtia.

Hymyilen leveästi ja juoksen lammas sylissä Yoongin vierelle kävelemään.