Heräsin, pesin naaman ja hampaat, sitten astelin huoneeseeni laittamaan, jotain päälle pantavaa tai ihan sama kukaan ei ole kuitenkaan kotona. Päätin mennä aamupalalle pelkissä alusvaatteissa.
Hyppelin alas keittiöön ja aloin paistaa kananmunia. Laitoin musiikin päälle ja tanssin sen tahtiin.
"Mitä hittoa, Em?! Laita sitä musiikki pikkasen pienemmälle sillä täällä jotku yrittää nukkua." Takaani kuuluu tuttu ääni, Ethan. Käännyin ja kiljahdin kovaa, koska olin todella luullut että olin yksin, näköjään en. "Sä säikäytit mut!" Huusin ja jatkoin aamupalan tekemistä. Sain jatkettua työtäni pari sekuntia ennen kuin kuulen toiset askeleet rappusilta päin.
Käännyn ja huomaan, että paidaton Noel on ilmestynyt Ethanin viereen. Molemmat katsovat minua oudosti ja jopa hieman huvittuneesti. Sitten tajuan että olen pelkillä stringeillä ja rintsikoilla. Käännyn katsomaan uudestaan poikia ja heille molemmille on ilmestynyt kasvoillee pieni virne. Juoksen heidän välistään takaisin huoneeseeni. Löydän ison hupparin ja puen sen päälleni. Päätän vielä laittaa mustat shortsit.
Kiiruhdan takaisin keittiöön. Tällä kertaa vaatteet päällä... jatkan aamupalan syöntiä niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ethan ja Noel istuvat pöydän toisessa päässä. He molemmat ovat niin keskittyneitä lukemaan jotain puhelimeltaan, että he eivät edes huomaa minun tuloani.
Katseeni harhailee pitkin keittiötä ja sitten pysähtyy jonnekkin, Noelin treenattuihin vatsalihaksiin. Vaikka kuinka yritän en silti saa katsettani irti tämän treenatusta ylävartalosta. Mikä minua oikeen vaivaa.
Sain vihdoin syötyä ja vien astiat pois. Menen takaisin huoneeseeni ja alan katsoa jotain elokuvaa, jolla oli surkeat arvostelut.
Katsoin elokuvan loppuun, vaikka se olikin surkea ja päätin lähteä lenkille. Vaihdoin lenkkivaatteet päälle, laitoin kuulokkeet korvilleni ja lähdin hölkkäämään pitkin tietä.
Olin juossut ja hölkännyt jo jonkun aikaa, kun sitten kuulokkeista alkoi soida eräs biisi, See you again. Sitä biisiä kuuntelin paljon vaikeina aikoina. Muistot pursusivat mieleni syvistä syövereistä. En pystynyt pidättelemään itkua enää, joten juoksin niin nopeasti rannalle kuin pääsin. Istahdin hiekalle ja annoin kyynelten tulla. Olin liian kauan esittänyt vahvaa ja itsevarmaa, että nyt oli jo vaikea lopettaa itkemistä sillä päästin kaiken tuskan mitä olin pitänyt sisälläni liian kauan.
Yhtäkkiä, joku koskettaa minua olkapäähän ja sähsähdän katsomaan kuka se oli, se oli Noel. Jotenkin hänet nähdessään minulle tuli jotenkin turvallisuuden tunne, Outoa en yleensä tunne mitää tämän tapaista ketään kohtaan. Varmaan johtuu vain tästä herkästä hetkestä. "Ootko ihan okei?" poika kysyy, mutta ennen kuin ehdin avata suutani hän jatkaa: "tyhmä kysymys ethän tietystikkään oo okei, sähän itket. Mikä on?" Noel näyttää olevan todellisesti huolissaan, mitä?! Ei hän ollut oikeasti hänhän ei edes välitä minusta. Alan itkemään uudestaan vaikka kuinka yritän pidättää kyyneleitä, mutta ne vain virtaavat pitkin poskiani. "Voi sua..tuu tänne." Hän ei jää odottamaan vastaustani vain istahtaa nopeasti viereeni hiekalle ja ottaa minut lämpimään haliin. En pistele vastaan päin vastoin painaudun häneen vielä enemmän ja annan tulla kaikki ne kyyneleet.
Ollaan istuttu tässä hiekkarannalla katselemassa merelle jo varmaan tunnin. Olen itkenyt suunnilleen koko sen ajan.
Nyt vihdoin tuntuu siltä, että pysyn kasassa. Katsahdan Noelin paitaa, joka oli ihan märkä kyyneleiden ansiosta. Tunnen itseni vähän noloksi sillä en ole koskaan itkenyt kenenkään nähden, saati sitten jonkun syleilyssä. Jos ei lapsuus aikoja lasketa. Irtaudun Noelista varovasti. "Sori m-mä en tiiä mikä muhun meni sul ois varmaan ollu paljon parempaa..." änkytän nolosti, mutta sitten katsahdan häntä silmiin ja huomaan että ne ovat punaiset ja hänen poskensa ovat märät. Noel on itkenyt. Hän katsoo minua niin surullisesti ja herkästi. En edes ajatte mitään vaan halaan häntä uudestaan. Tunnen kuinka hän jännityy, mutta rentoutuu pian ja nostaa kätensä ympärilleni. Siinä me sitten halasimme varmaan seuraavat 15 minuuttia. Kunnes Noel vetäytyi niin turvallisen tuntuisesta syleilystä.
Katsomme molemmat toisiamme hieman noloina. "Saanks mä tarjota kahvin sulle?" Hän naurahti hieman turhautuneesti. En keksi mitään syytä kieltäytyä, joten päätän nyökätä.
Lähdemme kävelemään kohti viereistä kahvilaa, joka ei ollu kuin pienen kävely matkan päässä rannan vieressä.
Kun pääsemme kahvilaan ostamme kahvit ja istahdimme ulos syrjäisimpään nurkka pöytään.
Pöydämme yllä vallitsee kiusallinen hiljaisuus parin minuutin ajan.
"Ooks ihan okei?" Noel kysyy yhtäkkiä hiljaisella äänellä.
"Oon kai." Vastaa hiljaa. Noel nyökkää. "Haluuks sä puhuu siit?" Hän kysyy.
"No en tiiä, mut ooks sä okei?" Päätän kysyä vuorostani.
"Juu oon älä must murehdi." Hän naurahti ilottomasti.
Puhuimme koulun oudoimmista juoruista ja urheilusta sen semmosesta ja jätimme aiemman taphtumat sikseen. Kun olimme molemmat saaneet kuppimme tyhjäksi, lähdimme Noelin autolle, sillä hän lupasi heittää minut kotiin.
Jatkoimme keskustelua vielä autossa ja tuntui siltä, että oltaisiin tunnettu aina, joka oli todella outoa.
Pääsimme vihdoin kotiini nousin autosta ja kävelin sisälle. Kello oli jo sen verran, että päätin vain vaihtaa vaatteet, käydä suihkussa ja ruveta nukkumaan.
CZYTASZ
For the last time
Romans"Mä rakastan sua!" Hän huutaa perääni. Pysähdyn ja käännyn katsomaan häntä. Juoksen pojan syliin ja suutelen häntä. Olemme molemmat märkiä sateesta, mutta se on pienin murheeni. Irtaudun suudelmasta, joka oli täynnä surua ja kaipuutaa. Katson hänen...
