Salattu metsä

~3~ Hän

Häntä ei ole näkynyt viikkoon koulussa, vaikka olen häntä joka päivä odottanut. Hän oli niin mielenkiintoisesti erilainen, että haluisin tietää hänestä lisää. Miten joku voi olla koulussa niin, etten huomaa mitään, ja sitten kun huomaan, hän on jo sillä hetkellä kadonnut. Mitä tapahtui ja miksi?

"Kato, se on tuolla", Evelyn hihkaisi. "Kuka?", kysyin herättyään ajatuksistani. "No Evelyn ihastus tietenkin", Gina vastasi ja virnisti. "Hei älkää tuijottako sinne", Evelyn yritti. "Ai Evelynillä on joku kiikarissa?", kysyin.

"Siitähän se on selittäny jo koko viikon, mut sä oot vaa katellu jonnekki muualle. Ketä sä etit?", Gina kysyi. "Hei niimpä. Etit sä sitä poikaa, mistä sä sillo kyselit?", Evelynillä välähti.

"No mistä sä arvasit?", kysyin yllättyneenä. "Et sä oo ennen ollu noin hiljanen ja ettivä, vasta sit ku huomasit sen pojan", Evelyn kertoi tietäväisenä. "Joka ei oo ollut viikkoon koulussa", jatkoin lausetta. "Voi ei, missäköhän se on?", Gina voivotteli. Hän halusi varmasti, että minäkin näkisin hyviä tyyppejä. "En mä siitä tykkää. Haluun vaan tietää, miks en oo huomannu sitä aikaisemmin ja mitä se salaa", selitin.

"Mistä sä sitten päättelet, että sillä on salaisuus?", Gina kysyi. "Nooh... ehkä siks ku se on nii hiljainen, mutta kuitenki niin vahvan oloinen", kerroin. "Siis mitä?! Missä sä oot sitä nähny?!", Evelyn ihmetteli. "No kun se vaihto sitä ryhmää, nii se tuli mun kaa samaan ryhmään" "Ahaa, no nyt valkeni yks totuus", Evelyn totesi. "Hei kattokaa", Gina nyökkäsi ovelle päin. Katsoimme sinne ja sieltä hän käveli sisälle. "Missä vitsissä se on ollu?", kuiskasin.

Hän jäi viereemme juttelemaan kahden kaverinsa kanssa. "Hei mä lähen kotiin Craig", hän sanoi matalasti kaverilleen. "Et sä voi heti lähtee", Craig sanoi. "En mä pysty nyt opiskelee", hän sanoi koventaen ääntään ja lähti. Mitä ihmettä se tekee päivät?, mietin.

"Mä lähen kans", sanoin nopeasti. "Ootsä hullu? Et sä voi lintsata. Ainakaan ton hämärän tyypin takii", Gina torui. Mulkaisin häntä. "Nähään huomenna", sanoin ja lähdin. En voinut odottaa pidempään, ettei hän ehtisi pois näköpiiristäni.

Hän lähti samaan suuntaan, minne minäkin yleensä, kun lähden koulusta kotiin. Itse pidin turvallista välimatkaa häneen ja yritin katsoa muualle, jos hän vaikka kääntäisi päänsä ja näkisi minut.

Hän vaihtoi äkillisesti suuntaa, hän ei lähtenyt suoraan metsään, vaan käveli ensin sen laitaa, kunnes käveli metsään.

Kadotin hänet välimatkan takia silmistäni. Kävelin pari askelta metsässä jännittyneenä, kunnes kuulin äänen takaani. Minulla ei ollut yhtään suunnitelmaa valmiina.

"Miks sä seuraat mua?!", sain vaarallisen kuuloisen kysymyksen. Hän oli hyvin ärtyneen oloinen käytökseeni. Säpsähdin. Hän astui eteeni. Vedin terävästi henkeä. "E-en mä se-seuraa sua", yritin. "Älä valehtele. Sä kuulit koulussa ku sanoin, et lähen pois ja sit sä lähit mun perään. Miksi?!", hän kovensi ääntään loppua kohden ja siirsi kätensä puuhun niin, että minä jäin hänen ja puun väliin. Hän halusi varmistaa, etten karkaa tältä totuudelta. Hän oli vihainen, minulle. "Sori", sanoin hyvin hiljaa, mutta hänelle se ei riittänyt. Hän jäi seisomaan eteeni odottaen oikeaa vastausta.

"Miks s-sä et... et oo ollu... koulussa viik-viikkoon?", kysyin pelon vallassa. Hänen silmissään välähti kuultuaan kysymykseni. Minua pelotti tilanne niin paljon, että toivoin, että olisin vajonnut maan alle. Hän hivutti kätensä viereltäni pois. Tärisin pikkuisen ja odotin vastausta. "Miks sä haluut tietää?", hän kysyi nyt hiljempaa ja rauhallisemmin. En tiennyt mitä vastata, en osannut odottaa tuota kysymystä.

Hän katsoi minua suoraan silmiin kauniin, mutta pelottavan vihreillä silmillään. Hetkeen en muistanut hänen kysymystään, kunnes havahduin todellisuuteen. "En mä... mä osaa va-vastata tohon ky-kysymykseen", sanoin nolona täristen ja siirsin katseeni maahan. Hän oli varmasti pettynyt vastaukseeni.

Hän peruutti ensin pari askelta, kunnes hän juoksi pois jättäen minut yksin nojaamaan puuhun. Hänen askeleensa kuulosti pelottavan paljon askelilta, joita viimeksi olin metsässä kuullut.

Nousin hitaasti nojaamasta puuta. Oliko se hän, joka juoksee täällä illalla? En viitsinyt lähteä enää takaisin kouluun. En tiedä uskallanko enää edes mennä kouluun, jos hän on siellä. En tiedä mitä kerron tästä ystävilleni, vai kerronko mitään.

Hivuttauduin kotiin. Kännykkä soi. "Niin?", vastasin Ginalle. "Ootsä viel elossa?", hän kysyi. "Joo... oonha mä", vastasin muka pelottomana. "Miten kävi? Seurasitsä sitä poikaa?", Gina halusi tietää. "Kyl mä seurasin, mut sit se yllätti mut", vastasin. "Mitä sitte kävi. Saitsä ongittuu siltä salaisuuden?" "En mä saanu siltä mitään selville ja sit se vaan lähti pois, mut ehkä se oli vaa hyvä niin", vastasin ja mietin hetkeä, kun hän vain juoksi luotani pois. "Harmi. Aiotsä viel yrittää uudestaan?", Gina kysyi. "En tiiä viittinkö enää. Se hetki oli aika kiusallinen, mut ei siitä sen enempää", kerroin. "Harmi. Tuuthan sä huomenna kouluun?", Gina kysyi. "Kai se on pakko. Nähään sitte", vastasin ja suljin puhelun.

Pidin yleensä verhoja auki niin, että näin kaiken, mitä ulkona tapahtui. Illalla tuijotin ulos vaikka kuinka kauan ja odotin. Odotin, että näkisin hänet, jos hän vielä liikkuisi pihalla, mutta hän ei tullut.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~