Salattu metsä

~6~ Hiljaisuus

Ulkona oli myrsky. Ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja vettä satoi kaatamalla. Hienoa. Pääsen kouluun litimärkänä. Sateenvarjoakaan ei voi ukkosella käyttää.

Oikein arvasin. Kouluun tultuani olin litimärkä. Ennen sisälle menoa puristin hiuksistani enimmät vedet pois.

Historiaa. "Jatkakaa esitelmän tekoa! Jos tällä tunnilla ei tule valmista, niin tehkää se jonkun ryhmäläisen luona loppuun!", opettaja kailotti. Voi ei!

"Mitä me tehään? Me ei todellakaan saada tätä valmiiks tällä tunnilla?", ihmettelin. "Äänestetään kelle mennään", Craig ehdotti" "Sopii. Mulla valmis", Gina sanoi. "Valerie", hän jatkoi. "Valerie", Craig äänesti.

"Miks mä?", kysyin. "Koska tunnen sut paremmin ja en haluu meille tuntemattomii", Gina perusteli. "Siks, ettei tästä tulis ikuinen ovaranpyörä ja no you know", Craig perusteli. Pelkäsin, että hän ja Archer keksisi jonkun suunnitelman. "Onks mul menny jotai ohi?", Gina kysyi. "On paljonki, jos siis et tiiä, et tää tyttö ja Archer on puhunu jostai", Craig kertoi epäilyttävästi. "Mitä?! Valerie, miks sä et oo kertonu mulle?!", Gina huusi.

"Olkaapas nyt hiljempaa", opettaja torui. "Ja Gina luokasta ulos nyt! Minun luokassani ei huudeta", opettaja jatkoi. Gina nousi ylös ja lähti ulos luokasta. "Kiitos vaan sulle", sanoin Craigille sarkastisesti. Minua ei huvittanut tehdä esitelmää enää ollenkaan.

"Mistä sä tiiät, et ollaan juteltu Archerin kaa?", kysyin melkein vihaisena. "Iha selvennykseksi ollaan kavereita sen kaa", Craig sanoi minulle jo selvän asian. "Onks se muka sun kaa vapaa-ajallaki?", kysyin epäuskoisena. "Joo, miks ei ois?", hän ihmetteli. "Mä en usko tota", sanoin. "Mikset?" "Miks se ois sun kaa, jos se ei suostu olee kenenkään muun kanssa?" "Asiat ei oo noin mustavalkosia", Craig sanoi ja yritti saada minua uskomaan. Hän ehkä tajusi, että oli paljastanut minulle jotain. Tunnin lopussa vaihdoimme puhelinnumerot.

"Nähään teillä kuudelta", Craig sanoi ja lähti. Gina oli koko tunnin käytävällä. Hänkin oli käyttänyt aikaansa hyväksi, sillä kun tunti loppui, Ginalla oli kahvimuki kädessä.

"Sovittekste jotai siitä ajasta?", Gina kysyi. "Kuudelta", vastasin lyhyesti.

Koulun loputtua juoksin kotiin sateessa, joka ei ollut vieläkään loppunut. Sade ei haitannut enää, kun oli metsään lähdön aika.

Ulkona jyrisi, eikä myrsky ollut hellittänyt yhtään. Sadetta tuli ja se kasteli jo valmiiksi märät hiukseni aina vaan uudestaan. Suljin silmät ja jäin sateeseen seisomaan. Tunsin, kuinka sadepisarat osuivat kasvoihini ja se sai minut rauhoittumaan. Minulle tuli olo, että selviän kyllä illasta. Yksi asia kyllä silti huoletti. Jos Craig tulee meille, niin on hyvin pieni todennäköisyys, että hän ei kerro osoitettani Archerille. Enkä todellakaan halua Archeria minulle kylään.

Säpsähdin ja avasin silmäni. Jostain kuului selvää murinaa. Se oli ehkä jossain kaukana. Epäilin sitä suden murinaksi. Murina jatkui. Sitten joku kiljaisi, jonka jälkeen tuli hiljaista.

Minulla oli kauhea olo, kun en tehnyt mitään. Joku oli varmasti joutunut samanlaiseen tilanteeseen, kuin siskoni. Minua kammotti ajatus ja varsinkin ensi yönä, jos en menisi tarkistamaan asiaa.

En tiennyt olisiko mitään järkeä vaarantaa oma henki, oma turvallisuus, mutta lähdin silti katsomaan tapahtunutta.

Hiivin metsässä kauemmin, kuin olisin osannut aavistaa. Näin suden, luultavasti saman, jonka olin aiemmin nähnyt. Suden vieressä oli mytty. Siinä oli joku.

Susi huomasi minut jo kaukaa ja katseemme kohtasi. En halunnut joutua tähän tilanteeseen, mutta en voinut paeta. Minun oli päästävä näkemään, minkä susi oli tappanut, mutta en uskaltanut liikkua eteenpäin.

Sitten kuulin sen. Vislaus. Joku kutsui sutta ja susi lähti täyttä laukkaa kohti ääntä. Kun susi oli kadonnut näkyvistä, uskaltauduin hiipimään hänen uhrinsa luokse.

Se oli ihminen. Pieni tyttö, ehkä kahdeksan vuotias. Varmistin vielä ja tajusin, että tyttö oli kuollut. Sydän ei lyönyt, pulssia ei tuntunut, hän ei hengittänyt. Ahdistuksen tunne nousi kurkkuuni.

Aloin itkeä. En tuntenut tyttöä, mutta minulle palasi mieleen siskoni, joka oli kokenut tälläisen kohtalon.

Muistin sen illan, kun äiti tuli kertomaan, että minulla ei ole enää siskoa. Hätäännyin täysin ja aloin itkeä. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain kuulla asiasta heti, enkä kiertelyiden kautta.

Palasin takaisin todellisuuteen. Tärisin ja hengittäminen tuntui raskaalta. Vajosin kokonaan maahan ja haukoin happea. "En voi kuolla tähän!", halusin apua ja huusin sitä mielessäni, sillä en pystynyt puhua ääneen. Minua alkoi heikottaa ja kaduin sitä, etten ollut heti soittanut apua. Kännykkä oli, mutta sanoja ei tullut. En ollut ikinä ennen nähnyt näin juuri kuollutta ihmistä. Tiesin, että tässä metsässä ei liikkunut muita kuin minä, Archer ja eläimet. Kukaan ei voisi pelastaa minua. Itkin ja itkin, kunnes kyyneliä ei enää tullut.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~