From The Heart

Dive

Sadepisarat ropisivat enää hitaasti kattoa vasten.

Hitaasti ja rytmikkäästi.

Hoikissa ja pitkissä taiteilijan sormissani oleva kynä kopisi hiljaa sinikantista vihkoa vasten. Vastahakoisesti siirsin sen viimein sivumpaan, nousten ylös lämpimän untuvapeiton sekä lukuisten vilttikerrosten alta.

Aurinko siivilöityi kirkkaana sälekaihtimien lomasta. Värähdin paljaiden jalkapohjieni osuessa kylmään laminaattilattiaan, mutta sukkia ei nyt ollut lähellä. Läimäisin nyt vasta pirisevän herätykseni pois päältä. Olin herännyt rutkasti ennen sitä, tuskin nukkunut silmällistäkään. Hyvä sää tuntui pilkkaavan aamuisin ärtynyttä minua.

Puhelin kädessä laahustin huoneestani keittiön puolelle, missä ei enää ketään ollut. Kuulin sanomalehden kahinaa olohuoneen puolella, epäillen isäni olevan jo siellä puolella.

Tottuneesti kaadoin vedet kahvinkeittimeen, ja laitoin sen nopeasti päälle, sokeria sen jälkeen ylähyllyltä kurotellen. Yht'äkkiä puhelimeni pöydällä rupesi pirisemään. Olin vähällä pudottaa juuri saamani sokerikulhon, mutten sentään, onneksi vain. Siinä olisi ollut melkoinen sotku. Tartuin puhelimeeni, ja painoin oikeanpuoleisesta vihreästä luurista. Sydämeni oli kiertynyt kurkkuuni, heti kun se sinne oli pompannut. Oliko kaikki hyvin? Vai miksi muuten Grace soittaisi minulle? Varsinkaan aamupäivällä, noin kello kymmenen? Hän tiesi, että nukuin usein myöhempään - kun sellainen mahdollisuus oli.

"Mitchell!"

"Grace?"

Huolestunneisuuden täytyi kuultaa äänestäni läpi, sillä kuulin tytön heleän naurahduksen, ennenkuin tuo jatkoi puhumista.

"Älä huolehdi, kaikki on okei. Ajattelin vain pyytää sinua tänään kahville."

"Ai.. okei hyvä, kiva. Ja monelta?" takeltelin hieman mumistessani aamu-unisena takaisin.

"Niin nopeasti, kuin pääset.. tai no, pääsisitkö yhdeksitoista viereiselle kuppilalle?" Grace mietti hetken, ennenkuin tuli ilmeisesti siihen tulokseen, ettei miehillä kestänyt kauaa valmistautua.

"Okei, toivotaan, että kerkeän", naurahdin, ennenkuin lopetin puhelun nopeasti.

Heitin muutaman lusikallisen sokeria kahviini, maidon lisäksi, ja matkalla sitä hörppien - kiiruhdin takaisin huoneeseeni.

Pyörähdin ympäri vaatekaappini luona.

Minne ehdinkään jo viskata sukkani? Tai lompakon?

Olin toivoton, olin aina.

Vedin valkoisen, onneksi vielä puhtaan, t-paidan pääni yli ja vedin farkkujeni vetoketjun kiinni. En innostuisi esittelemään henkilökohtaisempia vaatteitani kahvilassa kuitenkaan.

Heitin lompakkoni sängyllä makaavan takin isoon taskuun, ja korjailin vielä hieman hiuksiani. Heitin tummanharmaan farkkutakin niskaani, ja tähyilin ympärilleni nopeasti. Näytti, että olin muistanut kaiken.

Mikä takaraivoani sitten vielä tympi?

Laskeuduin nopeasti sänkyni viereen polvilleni, ja kurotin pitkälle pimeään. Käteni sohaisi jotain pehmeää, jonka noukin ihmisten ilmoille. Hymyillen pienesti, pudistin sukan pois pölyistä ja pujotin sen oikeaan jalkaani, joka oli sekunti sitten ollut paljas.

Nyt voisin viimein lähteä.

Kello 11, saavuin juuri kahvilan oville ja työnnyin sisään tuoksuihin. Kultakello helähti hiljaa ja etsin automaattisesti heti sinivihreällä katseellani Gracea. Yht'äkkiä joku kapsahti kaulaani, takaatani. Käännyin nopeasti, Gracen heti nähden - tuon uusine polkkahiuksineen.