From The Heart

Loputon yö

Kylmä tuuli siveli paljaita käsivarsiani. Värähdin pienesti.

Haahulin eteenpäin pimeässä, näkemättä edes omia käsiäni.

Korpinmusta, synkkä yö. Ei tähtien taikka kuun loistetta. Kylmyyttä koleaa, korvia vihlovaa ulvontaa. Kadonneet itkivät pelastajaansa, mutta kukaan ei koskaan tullut yöhön tuntemattomaan.

Kuka tyhmä, kuka houkka lähtisi yöhön tuntemattomaan, kun ei näe edes omia käsiään.

Kun ei näe mihin jalkansa asettaa. Onkohan se vakaata maata, heikkoa jäätä vaiko pelkkää ilmaa. Silloin sitä vain putoaisi pimeydessä, sokeana ja yksin. Se putoamisen tunne kalvaisi mahaa, mutta koskaan ei tietäisi milloin matka loppuisi. Milloin putoamisen tunne loppuisi.

Vaiko loppuisiko se koskaan? Ehkä sitä ei tajuaisikaan ennenkuin olisi jo tuonpuoleisessa.

Silti astelin eteenpäin. Vaihtoehtoja ei tosin ollut. Voin jäädä paikoilleni kylmän pimeän ympäröimänä, jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi ja luovuttaa kaiken. Hitaasti kadota kokonaan muiden sielujen joukkoon.

Tai voisin kävellä. Jos pysähtyisin, en voisi enää jatkaa matkaa. Kaikki pimeydessä huusi minua pysähtymään, peittämään korvani ja käpertymään pieneksi palloksi. Huutamaan mukana, itkemässä pelastajaani tulemaan. Mutta mihin se johtaisi? Näkisinkö edes koskaan valoa?

Vaikka näkisinkin valoa - mitä se olisi? Aurinko loputtoman pimeän yön jälkeen? Vai juna, joka tuhoaisi sen kaiken mistä olin pimeydessä unelmoinut. Sitä ei voinut tietää.