Olipa kerran tyttö, joka juoksi. Hiukset hulmuten, iloinen hymy huulilla.
Aina.
Edes kylmin pakkanen, tai rankin sade ei saanut häntä pysymään poissa luonnosta. Edes kuumin helle ilman vettä, ei saanut häntä pysymään sisällä. Nauru kupli tytön kurkussa, hampaat välkehtivät puhtaanvalkoisina, kuin ensilumi. Hän arvosti elämää, sen hyviä hetkiä. Nautti rauhasta, ja yksinolosta, muttei ketään syrjään jättänyt. Aina hän juoksi kesäniityllä, niin kukkien, kuin pyrinkin aikaan. Hän arvosti aikaa. Aina aamusta iltaan, posket punaisina, silmät säkenöiden, ei olisi parempaa voinut olla. Tyttö nautti elämän tarjoamista hetkistä, miettimättä milloin sen menettäisi. Mikään ei kestä ikuisesti.
Niin kyynel tipahti kuvalle, jossa pienokainen hymyili. Keskellä kukkaniittyä.
YOU ARE READING
From The Heart
PoetryNovelleja sekä runoja - tai ainakin sentapaisia. Tulkoon milloin tulkoon, kertykööt ajallaan, vain inspiraation puhjetessa, tai tunteiden purkamisen tarpeessa.
