From The Heart

Talvi-ilta

Kellot kilisivät kaduilla. Lumi pyrytti hitaasti ja kauniisti maahan, sen untuvavaippaan kietoen. Valkeaan ja viileään. Illan pimeys oli laskeutunut, ja lamput hohtivat lämmintä houkuttelevaa valoa. Askeleet kopisivat mukulakiviä, ja sitä peittävää lunta vasten, sekä tähdet tuikkivat kirkkaina tummalla taivaalla. Leipomon ovi oli raollaan, ja sisältä suorastaan hyökyi lämpöä sekä valoa. Mukavuutta ja rakkautta. Askeleet suuntasivat sinne. 

Ovi narahti sen isommalle auki vetäessä, ja kultakello kilahti iloisesti sisääntulijan merkiksi. Hymy ylsi jokaisella korviin, etenkin ruskeasuortuvaisella nuorella tytöllä, jonka päässä komeili villainen baskeri. Ruudullinen huopatakki, tummanharmaa liehuva hame, muhkea kaulahuivi. Silti oli kylmä päässyt yllättämään, mutta sekin pian olisi korvattu. 

"Hyvää iltaa neiti D' Aramitz", hieman rohea ääni naurahti tiskin takaa, ja esiin nousi keski-iän jo ehkä ylittänyt punanenäinen mies. 

"Hyvää iltaa sinullekin Victoir", tyttö hymyili hampaat välehtien, punaruskean nahkaisen olkalaukkunsa hihnaa hypistellen. 

Hitaasti tuo nappasi tummat sormikkaat siroista käsistään, ja katsahti hetkeksi koleaan, mutta kauniiseen iltaan. 

"Neiti? Eräs ihminen tiesi sinun täällä poikkeavan, ja tuli tapaamaan", Victoir yskähti, yrittäessään kiinnittää tytön huomion. 

Tummia hiuksia silmiltään saatua, pienikokoinen tyttö näytti vanhemmalta, mutta toki nuorelta ja kukoistavalta. Ehkä 16-vuoden paikkeilla. Tuon kulmat pomppasivat ylöspäin kasvoilla, kuultua Victoirin sanat. Ken häntä tulisi tapaamaan? Ja että miksei heidän hulppeaan kartanoonsa? Ken tietää kukakin lainsuojaton tuo vieras olisi. Mutta eihän Victoir häntä pettäisi, eihän? Tosin tuokin vain palveli häntä, vaikka heillä oli hieman rennommat asiakas-myyjä-välit, kuin monilla. Neiti D' Aramitz nyökkäsi hieman epävarma hymy punatuilla huulillaan, ja kääntyi parahiksi katsahtamaan varastohuoneen ovelle. 

"Neiti D' Aramitz! Adele, rakas Adele!" nuori mies työntyi sisään leipomon puolelle, aito ja iloinen hymy huulillaan. 

Adele huokaisi helpotuksesta, iso hymy huulillensa noustessa. Tuttu kaksikko ampaisi toisiaan kohti, ja luottavaisin mielin huoptakkinen Adele hyppäsi miehen kaulaan. 

"Philippe, oi Philippe, minne sinä kadonnut olit?" D' Aramitz silmät suurina kysyi. "Huolesta suunniltani monta kuuta olin." 

 Vaisu hymy valui Philippe Jordanin huulille, tuon mielittyään katsoessa tummine silmineen.

"Pakko oli minun lähteä, eivät he minua hyväksyneet. Muka merikarhu sievälle sivistyneelle naisenalulle? Minä häpäisisin arvon neidin totaalisesti, he oikeassa toki olivat", mies huolestuneesti kertoi, Adelen käsivarsiltaan varovasti puiselle lattialle laskien. 

Suru tuon tytön kirkkaat silmät täytti. 

"Mutta minähän en sivistynyttä keski-ikäistä miestä halua! Pakottaa ei kukaan voi. Ja miten sinä noin väität?" tyttö jäi leipomon keskelle, kädet puuskassa. 

"Itse herra D' Aramitz minua puhutteli, omin sanoinsa kertoi. Teki selväksi kantansa, en sivistynyt ylhäismies ole, sen kaikki tietänee. Minusta edes hovimiestä ei saisi tekemälläkään", Philippe vaisuna omalta osaltaan myönsi. 

"Höpsis, parempi olisit, kuin Ludvig, itse aurinkokuningas konsanaan." 

"Kaikkihan vanhan sanonnan tietävät, ettei johtajaksi ketään pitäisi valita, joka virkaa haluaa, mielummin joku, kuka ei tahdo, kuka ei vajoaisi vallan hurmioihin", sammalsi Adele hieman, kurottaen Philippeä kohti, toista kädestä pitäekseen. 

"Minä vielä heidän päänsä käännän, olet aina sydämmessä mun", hymy alkoi valua taas nuoren naisen punatuille huulille, ja jopa Philippe-nuorukainen onnistui iloisemman ilmeen saamaan.

 Asiat järjestyvät, niinhän ne aina. Joulu, lunta, unta, valtakunta, poika, mies, nainen, tarvitsisi vain tehdä vaikutusta. Hymy huulille kaikkien valui, kellot kumisivat, kuin hetkeä juhliakseen. Yötähdet hetken kirkkaampina loistivat, ja katulamppujen valot enemmän turvaa toivat. Ei tappeluita, riitoja, edes sanaharkkaa. Rakkautta, elämänonnea, kohtalon suomaa. Mutta se hetki pian ohi oli. Kun kädestä pidi päästää irti. Pehmeä suudelma huulille, kuiskaus lämmin korvalle. Odotan sinua, vakuutat heidät. Pian yhdessä saisimme olla, sinä ja minä. Ehkä kliseiset ja surulliset sanat nämä, mutta vielä tähdet tuikkii, ja hengitys höyryää. 

Toive jos sulla ois yksi, mihin sen käyttäisit? Toivoisitko rahaa, valtaa, vaiko maailmanrauhaa? Ei sotia ja kauhua? Vai toivoisitko meidät? 

 Toivoisitko meidän kätemme lomittain, hymy huulilla, valmiina talvi-iltana.