From The Heart

Viimeinen tippa

Tummanruskeat, nuhruiset maiharit kopisivat asfaltoitua tietä vasten. 

Vesi roiskahteli, jalan lätsähtäessä lätäkön päälle. Tyyni pinta rikkoutui. 

Kädet olivat puristuneet tiukasti nyrkkiin, ja vihaiset kyyneleet kuumottivat poskilla. 

"Odota! Voin selittää." 

Beata Cheryl Reid ei halunnut kuulla enää yhtään mitään tuon kyseisen miehen suusta. 

Odota, voin selittää. 

Virheen tehneen miehen kliseisin lause. Mutta hän ei menisi lankaan, hän ei ollut käsinukke, jota vedeltiin naruista. Hän ei kääntyisi takaisin. 

Jokin tarrasi Beataa kädestä, ja naisenalku käännähti nopeasti, punertavanruskeat kiharat heilahtaen. 

 "Beata, od"

Nainen läimäytti hitusen ikäistään vanhempaa, nuorta miestä tuon sänkiselle poskelle, ja tempaisi käsivartensa irti tuon otteesta. Beata perääntyi hieman, silmät kuin vauhkoontuneen eläimen. 

"Älä koske minuun Terry", tuo nosti leukaansa, eräänlainen uhmakkuuden liekki kirkkaissa vihreissä silmissä loistaen. 

Beata käänsi selkänsä toiselle. Hiukset heiluen, ja harmaa urheilukassi olallaan, tuo lähti harppomaan sinne, mikä alunperinkin oli hänen päämääränsä. Mutta sitä ei näkynyt. Hän ei tiennyt edes, oliko lähtemässä oikeaan suuntaan. Mutta kyllä tie johtaisi jonnekin. Kunhan se johtaisi pois Terryn luota. 

Beata harppoi nopeasti eteenpäin, isohkoa farkkutakkia ympärilleen paremmin kietoen. Tuuli puhalsi navakasti, saaden hiukset naamalle, ja käsivarret kananlihalle. Nainen pysähtyi, katsoen kauemmas, missä tie teki pienen mutkan. Minne hän oli menossa? Mitä hän tekisi? Hänen koko elämänsä, miltei koko elämänsä, oli ollut Terryn varassa. Mutta hän ei kertakaikkiaan enää kestänyt. Viimeisin erhe oli myös viimeinen tippa. Kuin kyynel, joka putosi pieneen vesilammikkoon. 

Se on viimeinen kyynel tästä asiasta, Beata päätti, hampaansa yhteen purren. 

Hänen silmiensä sävyiset puut huojuivat hitaasti tuulessa. Lyijynharmaa ja särmikäs kallio kohosi oikealla. Kurotti kohti harvinaisen vaaleaa taivaasta. Sateen jälkeen oli kadonnut kaikki pilvet. Tai sitten taivas oli puhtaavalkoisia pumpulipilviä täynnä. 

Kaunista, mutta koleaa. Turha huomio, mutta helpottavaa. Vaikka rumuus oli ehkä jotkut sisältä turmellut, oli tässä maassa kaunistakin. 

Varmemmin askelin, Beata lähti taas kulkemaan. Hiukset auringonsarastuksen alla, roihuten kuin tuli. Nuori nainen ei välittänyt viileydestä, vaan riisui karhean ja isohkon farkkutakin yltään. Se tuoksui partavedeltä, ei pahalta, ja siinä viipyi vielä Terryn tuoksu. Beata päästi takista irti, antaen sen pudota kosteaan maahan. 

Nainen suuntasi katseensa tyhjään tiehen edessään, minkä loppua ei näkynyt. 

Mutta hän löytäisi vielä päämääränsä.