Tulisielu

Luku 25: Parantumattomissa

Arvokkuutesi, Ogre. Sinä olet unohtanut sen.

Alitajunnassa jyskyttää kuvottava, kertakaikkisen ahdistava ajatus siitä, että Ogre on päästänyt useita satoja kuunkiertoja säilyneen muurinsa halkeilemaan. Säröjä ei voi olla enää unohtamatta, kun ne on kerran nähnyt.

Ogre nousee ylös pitäen päätään yhä alhaalla. Tässä vaiheessa ei ole enää merkitystä, vaikka Xander näkisi kauhun hänen silmissään. Hän voi jo hengittää normaalisti, hän tietää kuinka peilata muiden tuntemuksia. Ogre katsoo Xanderia, mutta mikään miehessä ei peilaa. Xander ei näytä tunteitaan, Xander on pelkkä kone. Ogre tuntee kauhun kasvavan sisällään.

"Olen kunnossa", Ogre sanoo eikä tunnista sanoja omikseen. "Anteeksi, Xander. Anteeksi, että jouduit näkemään tämän." Hän on paljastanut palasen todellista olotilaansa, sitä suurta kaaosta, joka hän sisimmässään on. Pelkkiä suutaan aukovia, rääkyviä sielulintuja ja mustaa sotkua. Pelkoa. Sitä hän on.

"Meitä muitakin pelottaa, Ogre. Se on hyväksyttävää."

"Minua ei pelota", valhe pääsee ulos vihreänä ja mustana visvana. Se sotkee Ogressa kaiken, mikä on ennen näyttänyt kiiltävältä ja kauniilta. Nyt Xander näkee hänet inhimillisessä valossa. Entä, jos inhimillinen valo on huono valo? Ogre ei pysty edes nielaisemaan, niin pahalta hänen kurkussaan tuntuu.

Xanderista näkee, että hän taistelee itsensä kanssa – ottaisiko fyysistä kontaktia ja koskettaisi Ogren olkapäätä kevyesti vai antaisiko vain olla. Koska Ogre ei tunnu olevan edes samasta maailmasta, ei ole koskaan tuntunut, Xander päättää jättää etäisyyden heidän välilleen. Ogre ei koskaan ole ollut niin inhimillinen, että häntä voisi koskettaa kuten ketä tahansa muuta.

Koska Xander ymmärtää, ettei Ogre ole siinä tilassa, että kykenisi keskusteluun, hän päättää vaihtaa aihetta ennen kuin lentää pois. "Minulla on itseasiassa asiaa sinulle", hän sanoo. Ääni ei enää värise. "Pyydän lupaasi jäädä Avariin päivän koittaessa. Minulla sattuu olemaan asiaa Auringon pojalle."

Ogre vain nyökkää. Xander haluaa varmistaa, ettei tämä tee niin vain, koska on täysin poissa tolaltaan. "Se siis todella käy?"

"Sinähän olet saattaja. Sinä saat aina jäädä tänne Auringon noustessa." Ogre nostaa leukaansa samaan tapaan kuin aina ja räpyttää valkoisia siipiään noustakseen lentoon. "Tee, kuten parhaaksesi katsot." He nyökkäävät toisilleen ja Ogre nousee ylös. Xander katsoo, kuinka hänen kaapunsa helma katoaa puiden lomaan.

* * *

Lähde virtaa hopean ja valkoisen eri sävyissä keskellä huonetta. Huoneen seinät muodostuvat erilaisista mustista ja harmaista köynnöksistä, ne lähtevät kaikki yhdestä pisteestä. Samasta, josta hopeanhohtoinen lähde lähtee.

Kaikkialla leijuu vaaleaa usvaa, haaleampaa kuin aikoihin. Se on joskus ollut hohtavaa ja vahvaa, huonetta kiertävää voimaa. Enää siitä on jäljellä tuskin varjoakaan. Sama pätee olentoon, joka makaa kulahtanut kaapu yllään sänkyä muistuttavalla kalusteella. Hänen hiuksensa ovat joskus olleet tuuheat ja pitkät. Nyt ne lojuvat mustina, harvoina ja rasvaisina hänen kasvojensa ympärillä. Kasvot, joita hiukset kehystävät, ovat miltei liian rujot katsoa. Silmät ovat vitivalkoiset, niissä ei ole enää lainkaan mitään mikä tekisi niistä tavalliset silmät. Nenä on pitkä ja posket niin lommoilla, että ne kävisivät pelkästä luusta. Kasvojen iho on harmahtavaa ja kiillotonta, se roikkuu kuin irrallisena. Huulet ovat kuivat ja keskeltä mustuneet ja rypistyneet.

Kaikki elämä on paennut olennosta. Sitä eivät ole kuitenkaan riistäneet kuluneet kuunkierrot tai katkeruus. Sen on riistänyt rakkaus. Hän nostaa väsynyttä päätään kuullessaan tuttujen siipien havinan, hän tunnistaa jokaisen sulan ja osaisi nimetä sen liikeradan täydellisesti.