Tulisielu

Luku 7: Kultareunus

"Teidät kaikki maalataan tänne muistoja varten", kuuluu heleä ääni käytävän päästä. "Tuhansien, kenties jopa satojen tuhansienkin kuunkiertojen päästä ei ole varmaa, kuinka monet kasvot mieleemme jää. On kaunis tapa kunnioittaa toisia maalaamalla heidät tänne vielä, kun jokainen piirre heidän kasvoistaan on muistissa. Löysitkö itsesi?"

Eli kääntyy hätkähtäen katsomaan käytävän päähän tullutta henkilöä, ja pudistaa ujosti päätään. "Löysin siskoni", hän vastaa, sillä omia kasvojaan Eli ei seinän maalauksista löydä.

Eli kävelee lähemmäs ja huomaa, että käytävän päässä seisova henkilö on nainen. Hän on uskomattoman kaunis, tavallista usvastasyntynyttä kauniimpi. Hiukset ovat pitkät ja laineikkaat, niiden sävy on syvintä mustaa. Hänellä on tummansininen, pitkähihainen ja -helmainen mekko, jonka laahuksessa on valkoisia kuvioita. Naisella on sirot, miltei hennot kasvonpiirteet ja uskomattomat silmät. Kun Eli katsoo niihin, hän ei näe niistä heijastustaan. Aivan kuin silmät kuvastaisivat yötaivasta. Sekunti sekunnilta Elistä alkaa tuntua siltä, että silmät muuttuvat alinomaan. Hän pakottaa katseensa pois.

"Sinä olet Eliarys, niinhän?" Eli tiedostaa, että naisen katse on yhä hänessä.

"Kyllä", Eli vastaa hämmentyen siitä, että nainen tietää hänen kokonimensä.

"Sinun kuvaasi ei ole maalattu seinälle, koska isäsi lähti Avarista ollessasi aivan pieni. Sinusta ei vielä silloin tiedetty juurikaan." Nainen vie kätensä avuliaasti Elin harteille. "Tulehan, sinulla taitaa olla paljon kertomista."

Eli ei uskalla kieltäytyä, sillä lempeydessään nainen tuntuu pikemminkin ehdottomalta. Hänen kuulas äänensä ei jätä valinnanvaraa.

Eli ei edes ehdi ajatella, miten nainen tunnistaa hänet automaattisesti. Kenties täällä asuvat usvastasyntyneet tuntevat toistensa jälkeläiset ja keskustelevat heistä täällä. Ikuisen olennon tietämystä ei käy epäileminen.

"Minun isäni", Eli ymmärtää mainita yhtäkkiä tajutessaan naisen maininneen hänet, "eihän hän ole täällä?" Hän ei kykene peittämään hätäännystä äänestään.

"Ei", nainen vastaa, "ei täällä. Samassa rakennuksessa kylläkin, mutta sinun ulottumattomissasi."

Eli ei edes jaksa kyseenalaistaa sitä, miten nainen ymmärtää hänen hätäännyksensä oitis. Syitä ei tarvitse kertoa, naisen lämpimästä äänestä kuultaa ymmärrys.

Tähän mennessä Eli ei ole hämmentynyt siitä, miten kumpikin hänelle keskustellut usvastasyntynyt on tuntunut häiritsevän tuttavalliselta ja ollut mysteereihin kiedottu. Eli ei itse koe olevansa erityisen mystinen henkilö, joten hänestä tuntuu hivenen vieraalta olla sellaisten olentojen ympäröimänä. Siitäkin huolimatta, että kumpikin hänen tapaamansa usvastasyntynyt on katsonut häntä kiinnostunein silmin.

Ajatus kuitenkin keskeytyy, kun nainen johdattaa hänet käytävän päässä olevaan huoneeseen. Itse huoneesta Eli ei muistaisi vieläkään kysyttäessä mitään, mutta jokaisen siellä seisoneen henkilön hän osaisi kuvailla pienintäkin yksityiskohtaa myöten.

Huone ei ole suuri, mutta se on täynnä istuvia ja seisovia usvastasyntyneitä. Naisia, miehiä, kaikkea siltä väliltä. Heitä on paljon, uskomattoman paljon suhteessa huoneen kokoon.

"Vanhimmat", nainen kertoo, vaikka Eli näkee sen kertomattakin. Jokainen usvastasyntynyt huoneessa on uskomattoman kaunis ja nuori, mutta heidän silmänsä kertovat toista. Syviä, kaikki ajat nähneitä katseita. Elin sisintä puristaa.

Nainen johdattaa hänet heihin selin seisovan, pitkätukkaisen usvastasyntyneen luo. Nainen koskettaa hellästi tämän olkapäätä, ja kun tämä kääntyy, Eli tietää heti, kuka hän on. Terävä nenä, aistikkaat kasvot, vaaleansiniset silmät. Hivenen parranalkua. Hän on Ianos, Xanderin isä.