Tulisielu

Luku 37: Valolle piirrettiin rajat

Maailma on luotu säännöille ja sen asukkaat niiden orjiksi, koska alkukantainen voima sisällämme pakottaa meidät noudattamaan jokaista annettua käskyä. Nuolemaan likaisimpiakin jalkoja, jos ne vain kuuluvat pelastajalle.

Kansa uskoo Zenithin sanoihin, uskoo Aurinkoon, joka seisoo hohtavana ja lämpimänä tuon punatukkaisen tytön takana. Pelko jyskyttää yhä sydämissä, mutta se jää Auringon kaiken täyttävän valon taakse. Aurinko nousee korkeammalle, ja jokaisen hitaan käden liikkeen myötä hän saa jonkin uuden kasvamaan rikkoutuneen tilalle. Hän ei kykene pelastamaan mustaksi muuttunutta, sulista peittynyttä maata, mutta hän saa pienet nuput pilkistämään sulkapeitteen alta.

Kaikki ei tapahdu kuten satukirjassa. Rikkoontunut ei yhtäkkiä korjaannu taikakäden korjauksella, joki ei jatka virtaustaan vain jonkun käskystä. Aurinko pystyy vain antamaan valoaan, energiaansa maailmalle, joka hänen käsiinsä on jätetty. Usvastasyntyneet jäävät tuijottamaan suu auki hänen nousuaan kohti taivasta. Lopulta Aurinko katoaa kokonaan näkyvistä, nousee niin ylös, etteivät tavalliset silmät häntä enää tavoita.

Taivas ei ole enää musta, se täyttyy valosta ja muuttuu hiljalleen takaisin entiselleen. Yötä siitä ei enää saa, yötä kukaan ei enää koskaan näkisi. Siihen pitäisi vain tottua. Kyyneleet vierivät yhä kansalaisten kasvoilla, sillä he ymmärtävät kaiken muuttuvan peruuttamattomasti. Kuolevaisuus ei ole ainoa muuttuva asia. Heidän elämänsä peruspilarit – Kuu, usko hänen kaikkivoipaisuuteensa sekä jako yö- ja päiväkulkijoihin – on muutettu pelkäksi ilmassa hitaasti leijailevaksi, laskeutumattomaksi tomuksi. Sitä kaikkea ei korjata yhdessä auringonnousussa. Kenties sitä ei korjata koskaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö heidän elämänsä voisi löytää uutta suuntaa. Eikä uusi suunta välttämättä tarkoita huonoa suuntaa.

Jokainen usvastasyntynyt, jolla on joku, jonka käteen tarttua, etsii sen käden ja puristaa sitä lujaa. He eivät ole yksin, heillä on toistensa tuki yllään turvallisena, pehmeänä verkkona.

Xander seuraa sivusta, kuinka usvastasyntyneet alkavat havahtua siihen tosiasiaan, ettei maailma sorru heidän altaan. He alkavat kohdata toisiaan, puhua ja kenties itkeäkin. Osa surusta, osa vihasta ja osa helpotuksesta. Kyyneliä kirpoaa paljon, ja Xander tuntee kuinka hänen omatkin silmänsä tahtoisivat päästää jotakin ulos. Mennyt elämä saa kuitenkin jäädä luomien taakse, hän ei suostu päästämään sitä pois.

Siipiä ei voi enää ottaa alleen ja paeta. Marmorean rinneasuntoihin ja pieniin loukkoihin ei voi enää laskeutua, portit ovat nyt ainoastaan syviä aukkoja maassa. Niihin tippuminen tarkoittaisi kuolemaa, eikä kukaan tahdo kokeilla uutta lahjaansa vielä. Sitä pitää säästellä.

Siivettömyys tuntuu Xanderista samalta kuin kaikkien raajojen menettäminen. Hänen elinehtonsa on ollut se, että hän on kyennyt kuljettamaan vahvoilla siivillään muita Lasiaan. Mutta nythän Lasiaakaan ei enää tarvita, sillä kansa kykenee oikeasti kuolemaan. Heidän ei tarvitse enää päätyä tuohon suureen, jo tasapainonsa menettäneeseen vankilaan.

Ja siivethän olivat Xanderille aikanaan syy tavata Eli. Toinen lennonopettaja, sehän hän oli, siksi hän kykeni lähestymään Eliä ja sitä kautta hän sai tämän elämäänsä.

Jos toisen vain voisi juurruttaa omaan elämäänsä, pakottaa tämän pysymään rinnalla. Ja jos maailmakin haluaisi sitä yhtä paljon kuin hänkin, jos maailmankin mielestä Elin kuuluisi olla juuri siinä Xanderin rinnalla hymyilevänä, melkein onnellisena. Mutta Xander ei pääse enää Lasiaan.

Joskus kansa levitti huhuja siitä, että hän teki ylimääräisiä käyntejä Lasiaan vain tavatakseen Eliä jälleen. Ei ole merkitystä, pitivätkö huhut paikkaansa vai eivät, sillä niiden sisältö kiteytti olennaisen osan Xanderista. Hän halusi ja haluaa vain nähdä Elin.