Tulisielu

Luku 5: Älä puhu kuiskaten

Sitä kutsutaan erotukseksi. Paikaksi, jonne kuunvalo ei enää levitä lämpöään ja rakkauttaan, ei kerrassaan mitään, mikä osoittaisi hylätylle kansalle heidän paikkansa. Sen kylmyys on Avarin kansan mielessä vain myytti, pelkkä tarina väistämättömästä kohtalosta, joka heitä kaikkia odottaa.

Eli kävelee syvänteen reunaa pitkin ja tietää, ettei yksikään niistä tarinoista ole totta. Kukaan ei ole koskaan voinut todistaa tämän paikan todellista kylmyyttä. Tämä on pahinta, mitä on olemassa. Siltikään Elin kasvot eivät vääristy epätoivosta, kun hän katsoo alas ja näkee pelkkää jyrkkää rinnettä. Eli on valmistautunut tähän hetkeen jo useita kuunkiertoja, hän tietää, ettei mikään ole loppu. Kaikkeen tottuu, hän ajattelee heiluttaen kättään kuilun yllä. Tippua tai ei, se ei olisi merkityksellistä. Hän ei kuolisi.

Ajatus siitä, kuinka monta Lasiaan siirtynyttä usvastasyntynyttä kuiluun on tippunut, tuntuu Elistä mahdollisuudelta. Kuilun pohjalla voi olla mitä tahansa, syvänne kattaa suuren osan Lasiasta. Sen yli on siltoja, tietenkin on. Se ei silti poista sitä mahdollisuutta, jonka Elikin löytää sydämestään: entä, jos pudotus tappaisikin? Tai entä, jos pohjalta löytyisikin jotakin suurempaa? Vahvempaa? Lasia on ollut olemassa kansan puolittumisen jälkeen. Täällä on henkilöitä, jotka ovat eläneet useita tuhansia kuunkiertoja kauemmin kuin Eli.

Pudotus ei kuitenkaan ole vielä vaihtoehto. Eli ei ole ollut Lasiassa vielä tarpeeksi kauan tietääkseen kaikkea, hänen on nähtävä suuri epätoivoisten usvastasyntyneiden viimeinen koti kokonaisuudessaan. Ilman kokokuvaa hän ei voi koskaan muodostaa selkeää käsitystä siitä, millainen Lasia oikeastaan on.

Suurin hämmennys Lasiassa ei kuitenkaan ole sen kylmyys. Elin ihmetykseksi muita usvastasyntyneitä ei ole juuri tullut häntä vastaan. Lasia tuntuu suunnattoman suurelta, mutta sekään ei vielä selitä sitä, miksi kansaa ei ole lähes missään. Elistä tuntuu epätodennäköiseltä, että hän olisi vain sattunut paikkoihin, joita kansa karttaa. Kansaahan on tuotu tänne jo useiden tuhansien kuunkiertojen ajan, heitä täytyy olla täällä sadoittain.

Eli päättää jättää häntä houkuttavan syvänteen rauhaan. Hän astelee rauhallisesti takaisin kohti sinisen- ja harmaankirjavaan metsään, jonka puissa ei ole lehtiä. Maa on kivikkoista ja tuntuu paljaiden varpaiden alla kylmältä. Eli ymmärtää vasta nyt, miksi Lasia on rangaistus sinne joutuneille. Elämä ei tunnu yhdessäkään jalkojen alla olevassa kivessä, eikä kuunvalo ole koskaan hivellyt yhtäkään syvänharmaata puuta. Kaikkialla on lähes väritöntä, pelkkiä kylmiä ja kuolleita sävyjä jokaisessa paikassa, jonne Eli uskaltautuu. Elämä on paennut Lasiasta.

Ja siellä, kuolleiden puiden keskellä, Eli näkee ensimmäisen henkilön koko matkallaan. Kyseessä on surusilmäinen mies, jonka kasvot ovat epäluonnollisen kapeat ja posket lommoilla. Eli ei ole koskaan nähnyt yhtä laihaa usvastasyntynyttä. Henkilö ei näytä Elin silmiin tutulta, joten hän päättelee tämän olevan päiväkulkija. Tai siirtynyt Lasiaan kauan, kauan ennen Elin syntymää.

Miehellä on yllään mekontapainen kaapu, jonka kuvioinnit ovat haalistuneet ja väri muuttunut helmoista syvänsiniseksi. Avarissa – tai myöhemmin Lasiassa – ei tunneta sukupuolikoodeja, jokainen pukee mitä tahtoo ja näyttää miltä vain haluaa. Mikään ei ole sukupuolisidonnaista tai yksiselitteistä. Eli näkee, että tämä mies on ollut aikanaan hyvä pukeutuja.

Eli astelee lähemmäs miestä, joka seisoo kahden suuren, kuolleen puun vieressä katsoen eteenpäin. Elistä tuntuu, ettei mies huomaa häntä, mutta hän lausuu tälle vaisun tervehdyksen siitä huolimatta. Se on ensimmäinen kerta, kun hän puhuu ääneen Lasiassa. Eli huomaa äänensä kuulostavan yhtä kuolleelta kuin ympäristönsä, aivan kuin Lasia olisi imenyt kaiken merkityksen siitä.