Tulisielu

Luku 44: Ogre

Tyhjyyttä on vaikeampaa kuvailla kuin tunteita. Tyhjyys ei ole pelkkää ilmaa keskellä ei mitään, se on paikka. Ja siellä on useita surun mentäviä reikiä, joihin voi kadottaa itsensä, jos ei ole tarpeeksi tarkkana.

Ogre ei enää tiedä, missä niistä rei'istä on. Hän on kiertänyt ne kaikki läpi, tuntenut jokaisen tunteen tai jättänyt tuntematta. Sama se. Hän ei enää tunne pelkoa, hän on muuttunut siksi. Hän näyttää enemmän kuolleelta kuin elävältä, hänen pahin pelkonsa on asettunut häneen asumaan.

Uusi ympäristö korostaa kaikkea sitä huonoa, jota hänestä löytyy. Ogre kestäisi usvastasyntyneiden uudet, inhoon peittyneet ilmeet, jos auringonvalo ei heittäisi keltaista keilaansa samoille kasvoille. Ogre ei siedä sen valoa ihollaan, vaikka tiedostaa olevansa lähes kokonaan vastuussa siitä, että taivaalla loistaa nykyään pelkästään Aurinko.

Kuun puuttuminen ei pelkästään tee hänen pelostaan – kuolemasta, kuolevaisuudesta – totta. Se myös palauttaa hänet lähes suoraan vanhoihin hetkiin, inhottavan tarkkoihin muistoihin aikojen alussa, jolloin Kuu valitsi hänet omakseen. Kaiken sen muistaminen tuntuu väärältä auringonvalon alla, aivan kuin hänen muistonsa olisivat täysin kiellettyjä. Hän ei tahdo ajatella Kuuta enää, sillä ei ole mitään merkitystä hänen kuolevaisen sielunsa elämässä. Hän ei tarvitse Kuuta.

Ja tarvitsemiseenhan se kaikki aina perustui, pelkkään naurettavaan tarpeeseen jostakusta toisesta, joka piti Ogren elämää käsissään hänen puolestaan. Kuu huolehti aina voimillaan, etteivät Ogren siivet tippuisi. Oli aina Kuun henkilökohtainen tehtävä estää Ogren joutuminen Lasiaan. Olento, joka oli luonut Lasian rangaistukseksi itsekkäille ja julmille olennolle, piti itse suojissaan kaikkein itsekkäintä olentoa.

Ogre ei kuitenkaan osaa tuntea pienintäkään syyllisyyttä omasta itsekkäästä toiminnastaan. Se on hänen silmissään ollut aina täysin oikeutettua, aivan kuin elämä olisi hänelle paljon arvokkaampaa kuin kenellekään muulle. Elämä hänen rakastamassaan Avarissa on aina ollut hänelle suurempaa ja tärkeämpää kuin mikään, se jättää jälkeensä muiden olentojen tarpeet ja halut. Ja ennen kaikkea, Kuu antoi itsensä kulua loppuun ennen kuin puuttui Ogren tekoihin. Itsekkyyttä ei voi parantaa, pelkoa voi.

Tosin myöhäistä siihen on enää puuttua. Kuuta ei ole olemassa, ja Ogre on nyt tiukasti kiedottu pelkoonsa ja maailmaan, jota joskus rakasti. Auringonvalon sävyttämä, oranssin- ja kullanhohtoinen Avar ei ole hänelle autuus, siitä puuttuu kaikki kuunvalon suoma. Usvapolku ei ole enää usvapolku, mikään ei tunnu oikealta. Vääryyttä näkyy jokaisessa pienessäkin valonpilkahduksessa ja maahan tippuvassa, vihreässä lehdessä.

Ogren elämä on jatkunut vaiheittain Kuun kuoleman jälkeen. Ensimmäisenä tuli luonnollisestikin pelko. Se täytti ruumiin jokaisen osan ja teki kaikesta sietämätöntä. Hengityselimet olivat täynnä mustia matoja, jotka suuntasivat syvemmälle Ogren sisään, sisäelimien ympärille alkaen syödä jokaista elintoimintoa pois. Siltä pelon vastaanottaminen tuntui. Kuhisevia matoja hänen sisällään, niitä ei saanut pois, ne piti hyväksyä samalla, kun ne nakersivat viimeistä sisäelintä.

Kun matovaihe oli ohi, Ogren oli aika kokea murskaavan pelon vaihe. Se lähestyi häntä ylhäältä, peitti kaiken alleen. Hän ei enää muistanut nimeään, Kuun olemassaoloa tai usvastasyntyneitä, hän muisti vain sen, että kuolema odottaisi häntä yhdessä niistä rei'istä, jotka oli sijoitettu tyhjyyden eteisaulaan.

Pelon vaiheita on useita, ja Ogre kävi ensimmäisinä päivinä ja illan jälkeisinä pimeinä hetkinä läpi niistä jokaisen. Niiden jälkeen hän asettui pysyvästi sellaiseen metsän kolkkaan, jossa oli harvoin edes käynyt. Kuulammen viereinen, sankka metsäkaistale suojeli häntä muiden usvastasyntyneiden syytöksiltä, muttei omien pelkotilojen luomilta kauhukuvilta.