Tulisielu

Luku 4: Haavoja

Lammen vesi on täysin punaista. Se ei pelkästään heijasta ympäristönsä puiden punaisia lehtiä, vaan on täydellisen punaista itsekin. Niarin ohuet sormet rikkovat lammen tyynen pinnan. Hän jää katsomaan aiheuttamiaan renkaita, kunnes kuulee äänen takaansa. Naisen ääni, tuttu ja syvä. Niar ei ole varma, jaksaako keskustella, mutta kääntää kohteliaasti päätään ääntä kohti ja nousee seisomaan.

Zenithin yllä on valkoinen, höyhenenkevyen näköinen mekko. Hänen pienet, syvänmustat siipensä ja kaikkialle leviävät liekinpunaiset hiuksensa tekevät yhdistelmästä harmonisen. Zenith on kaunis, mutta ei tavallisella tavalla. Ei niin kuin muut usvastasyntyneet. Niar hymyilee vinosti ja nyökkää tytölle.

Zenithin vaaleat silmät katsovat Niaria kuin vertaista, vaikka he kumpikin tietävät, kuka – tai mikä – Niar on. Vaaleahiuksinen ja roteva mies on Auringon luomus, isänsä yritys tuhota usvastasyntyneet kehittämällä heille vihollisrodun. Auringon suruksi Niar kasvoi erilleen hänestä ja oppi elämään kuten usvastasyntyneet kantaen selässään päiväkulkijoiden mustia siipiä sekä taakkaa siitä, että hän on ainoa kipuun kykenevä. Siitä merkkinä kansa piirsi hänelle hänen syntyessään kaksi syvää haavaa kulkemaan nenän ylitse. Merkiksi kuolevaisuudesta, merkiksi siitä, että hän on oleva usvastasyntyneiden vihollinen tahtomattaan.

Kun Zenithin isoveli vielä vietti päiviään Avarissa, hän oli Niarin läheisin ystävä. Kauan ennen Zenithin syntymää he olivat yhdessä parantaneet maailmaa ja kehitelleet yhä vain monimutkaisempia suunnitelmia. Zenith peri veljensä paikan useiden satojen kuunkiertojen jälkeen, muttei samanlaisena. Zenith ei tahdo olla pelkkä Niarin läheinen, hän ei näe miestä samassa valossa kuin hänen isoveljensä näki.

"Onko tämä taas niitä päiviä?" Niar kysyy tulkitessaan Zenithin vihreiden silmien katsetta.

Zenith siristää silmiään aivan kuin kiusoitellakseen. "Ehkä. Tosin onko meille luvassa muita kuin päiviä, emmekö me ole kirottuja elämään auringonvalossa lopun aikaamme? Ei yötä ja kuunvaloa päiväkulkijoille."

"Minä olen meistä se, jolle aika loppuu kesken. Sinä elät aina tavalla tai toisella." Niar rakastaa muistuttaa siitä. Hän ei ole katkera usvastasyntyneille, ei ole koskaan ollut. Siltikin hän nauttii Zenithin yrityksistä peittää suuttumuksensa silloin, kun hän muistuttaa tätä kuolevaisuudestaan.

"Vastauksena ensimmäiseen kysymykseesi: ei, tämä ei ole niitä päiviä. Tämä on täysin toisenlainen päivä." Zenithin katse vakavoituu, vihreät silmät menettävät elävän kiilteensä. Zenith on tosissaan. Se, mitä hän seuraavaksi aikoo sanoa, on jotakin vakavaa.

"Minä olen huomannut jotakin ollessamme Marmoreassa."

"Marmoreassa ei kuulu tehdä havaintoja, siellä kuuluu nukkua rinneasunnoissa."

"Sinä kiität minua vielä siitä, etten nukkunut."

"Mene asiaan." Niarin elekieli alkaa olla hermostunutta. Hänen jalkansa vaihtavat asentoa ja kädet hakeutuvat ristiin. Zenith tietää, ettei Niaria kannata hermostuttaa. Kenties juuri siksi hän pitää tavanomaista pitemmän tauon ennen kuin jatkaa, testatakseen miehen rajoja.

"Vaikka meidät on eristetty kuunvalosta, kykenemme silti näkemään sen porteista. Vain välähdyksen siitä, välähdyksen, jota emme voi tuntea."

"Zenith, sinä jaarittelet tarkoituksella", Niar sanoo ja mutisee perään jotakin vanhalla kielellä. Zenith ei ymmärrä sitä sen enempää kuin kukaan muukaan nykykielen aikana syntynyt.

"Kuunvalo on vähennyt." Kiilto palaa Zenithin silmiin, kun tieto on päästetty ulos. Hänen kehonsa seisoo odottavasti ja ryhdikkäästi Niarin edessä.

"Kuunvalo ei tee sellaista", Niar sanoo oitis, "ja vaikka tekisikin, se ei kuulu meille. Päiväkulkijat elävät päivällä, eivät yöllä. Emme tarvitse kuunvaloa."

"Mutta maailma tarvitsee, ja maailma on meille sama kuin yökulkijoille. Avar ei pysy kasassa ilman kuunvaloa, me kaikki tiedämme sen. Vastasyntyneillekin kerrotaan niin heidän ensimmäisinä elinviikkoinaan. Kuunvalo on kaiken elämän edellytys."

"Koska vanhat kirjat sanovat niin?"

"Sinä olet ollut olemassa ennen kuin vanhoja kirjoja on kirjoitettu, Niar. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, miten tärkeää kuunvalo on kaikille."

Niar astelee ympyrää punaisen järven vierellä, luoden välillä tummia katseita siihen. Hänen luojansa, Aurinko, syntyi tuosta järvestä värjäten sen ja suuren osan metsästä punaiseksi. Niar tietää, ettei Zenithin kanssa auta väitellä, kun hän saa jotakin päähänsä. Niar tietää myös sen, ettei punatukkainen tyttö aio kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan.

Niar on koko ikänsä pyrkinyt todistamaan, ettei kuunvalo ole kansalle elämän edellytys. Se on ollut ikään kuin syy elää, pelkkä veruke hataralle olemassaololle. Niar voi kuolla. Niarin täytyy käyttää aikansa hyvin. Hän ei tiedä saati muista, miksi aikanaan muodosti pakkomielteen sen ajatuksen ympärille, ettei Avar tarvitse Kuuta elääkseen. Se vain löysi tiensä hänen huulilleen, kurottautui alas sydämeen asti ja teki kotinsa. Pisteli aina tarpeen tullen muistuttaakseen olemassaolostaan.

Kun Niar katsoo Zenithiä, hän punnitsee mielessään, paljonko tyttö tietää hänestä. Niarin kultaisten silmien katse käy läpi kaiken Zenithissä, muttei löydä yhtään kohtaa, johon ei voisi luottaa. Tyttö liekinpunaisilla hiuksilla tietää, ettei hän usko kuunvalon voimaan. Ja silti hän heittää aiheen ilmaan aina satunnaisin väliajoin kuin testatakseen, onko Niar jo päässyt eroon pakkomielteestään.

Tänäänkään hän ei ole. Sanoja ei tarvitse vaihtaa, Zenith tietää pelkästä vilkaisusta, ettei Niar jaa hänen mielipidettään kuunvalon heikentymisestä. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä Zenith istuutuu jo pikimustalle kivelle, suoristaa jalkansa ja koskettaa paljailla varpaillaan punaista vettä. Hän ei katso Niariin, mutta aloittaa jo seuraavan aiheensa.

"Minulla on suunnitelma."

"Monilla on." Niarin äänessä ei ole ivaa.

Zenith kääntää päätään ja naurahtaa tavalla, joka pakottaa Niarin katsomaan häneen. Keskittymään siihen, mitä hän aikoo sanoa. "Minun täytyy päästä Lasiaan."

Lasiaan. Jokin Niarin sisällä tuntuu kylmältä, yhtä kylmältä kuin Lasian kerrotaan olevan. Hän ei koskaan keskustele Zenithin kanssa Lasiasta. Sen nimi ei löydä tietään heidän sanojensa väliin, se ei putkahtele esiin keskusteluissa. Lasia on kuilu heidän välillään. Zenithin kohtalo on usvastasyntyneenä joutua Lasiaan siipiensä karistua, mutta Niar ei koskaan astu sen kylmälle maalle ja tunne kaiken merkityksellisen katoavan.

Niar nyökäyttää vaaleaa päätään sen merkiksi, että Zenith voi jatkaa. Hän ei osaa vielä nähdä merkitystä tytön sanojen takana. Zenith on kaikista usvastasyntyneistä juuri se, jonka vähiten odottaisi haluavan Lasiaan.

"Kyse on totuudesta. Minun on saatava tietää." Sanat jäävät kaikumaan järven yllä ja karkaavat järvestä puihin, vieden merkityksen mukanaan. Niar ei ymmärrä. Totuus sanana tuntuu mahdottoman suurelta jopa hänen suuhunsa, saati huomattavasti vähemmän eläneen Zenithin. Totuus ei ole koskaan yksiselitteinen. Se on harvoin sitä, mitä sen odotetaan olevan, tuskin edes varjo siitä.

Niarilta kestää muutamia sekunteja ymmärtää, mistä tyttö puhuu. Tämä istuu yhä kivellä heilutellen jalkojaan kirotuksi nimitetyssä vedessä. Eleet ovat huolettomia, mutta nyt, kun Niar ymmärtää Zenithin sanojen merkityksen, hän tietää, ettei mikään ole huoletonta enää koskaan. "Sinä haluat tavata veljesi", Niar sanoo hiljaa. Zenith ei käännä katsettaan häneen, nyökkää vain vaisusti. Kirkkaanvihreät silmät katsovat kiinteästi punaista vettä, kuin etsiäkseen heijastumaansa siitä. Tai kenties jotain suurempaa.