Kuunlapsi

2. Luku - Lehmoset

"Hyvät matkustajat, olemme juuri laskeutuneet Rovaniemen lentoasemalle. Kiitos, että valitsitte..."

Lentokapteenimme miehekäs ääni särähti kuuluviin kaiuttimista. Nenäni oli liimautunut lentokoneen ikkunaan, katseeni tutki kiireesti ympäristöä, jonne olimme laskeutuneet. Aurinko kurkisteli repaleisten pilvijonojen takaa, valaisi säteillään metsää kentän laitamilla. Se kohosi kohti taivaita ylväänä ja salaperäisenä, sai jonkin liikahtamaan sisälläni. Oli kuin se olisi kutsunut minua luokseen, vetänyt sisintäni magneetin tavoin puo-

"Kultaseni, onko sinulla tavaraa hyllyllä?" lämmin kämmen lepäsi paljaan käsivarteni päällä, kosketus ja kysymys kiskaisivat minut takaisin tähän hetkeen. Käänsin katseeni äkisti vieressäni istuvaan rouvaan ja pudistelin hiukan hämillisena päätäni.

"Ei, mulla on kaikki tässä", vastasin ja noukin reppuni paljonpuhuvasti edessäni istuvan penkin alta. Käänsin pääni takaisin ikkunaan, mutta metsä oli kadonnut näkyvistä rullattuamme lentoaseman eteen. Pureksin huultani aivan huomaamatta. Aiemmin kehoni lävitse hulvahtanut mielihyvän tunnne oli poissa, vain vaimea syke sydämeni ympärillä kertoi sen koskaan käyneenkään.

Ravistelin päätäni karistaen oudot mietteet mielestäni ja siirryin muiden vanavedessä ulos koneesta hyvästellen vieressäni istuneen pariskunnan. Lentokenttä oli huomattavasti pienempi kuin Tukholman kenttä, joten minulla ei ollut ongelmia löytää tietäni matkatavaroiden luovutushihnojen luo. Noukin oman matkalaukkuni mukaan ja lähdin kohti uloskäyntiä kaikkien kassieni kanssa. Sähköposti-infossa oli ollut puhetta, että isäntäperheeni tulisi hakemaan minua kentältä. Ajatus sinänsä hermostutti, enhän edes tiennyt, miltä koko perhe näytti! Köyhät tietoni rajoittuivat lähinnä perheenjäsenten määrään ja nimiin, eikä niistä ollut hirvittävästi apua.

Kello näytti kymmenen yli kymmentä illalla, vaikka ulkona olikin vielä valoisaa. Ihmiset siirtyivät väsyneesti keskustellen kohti liukuovia, enkä yhtään ihmetellyt vallitsevan tunnelman vaitonaisuutta. Pitkä lentomatka oli jähmettänyt omatkin jäseneni, väsymys teki silmäluomeni raskaiksi. Halusin vain kaatua sänkyyn ja nukkua kokonaisen vuorokauden putkeen. Katseeni harhaili edessäni kulkevaan kolmihenkiseen perheeseen, jonka isä kantoi pientä, ehkä hädin tuskin kolmivuotiasta tyttöä sylissään. Tytön pellavatukka oli kahdella saparolla ja pää nojasi isänsä olkaan. Silmät olivat kiinni, vain pieni tuhina kantautui korviini. Tytön äiti käveli miehensä rinnalla onnellinen hymy huulillaan, keskustelu kävi hiljaisena pariskunnan välillä. Miehen siniharmaista silmistä heijastui sama onnellisuus, enkä voinut estää pientä hymyä leviämästä huulilleni, kun äiti kosketti tyttärensä poskea rakastavasti.

Hirvittävä koti-ikävä iski aivan yllättäen, pisti rintaa ilkeästi. En onnekseni ehtinyt jäädä vellomaan siihen sen pidemmäksi aikaa, kun astuin ulos liukuovista. Katseeni kiersi hajanaista väkijoukkoa, kunnes näin nimeni loistavan suuressa pahvikyltissä monissa eri väreissä. Sitä koristivat myös selvästi lasten piirtämät kukat ja perhoset, enkä voinut olla hymyilemättä. Kylttiä piteli minua arviolta vuoden nuorempi tyttö kasvoillaan ystävällinen hymy. Hänen vaaleat, maantienharmaat hiuksensa kihartuivat luonnollisille kiharoille, pähkinänruskeat silmät liikuskelivat ovesta purkautuvassa väkijoukossa. Hänen vieressään seisoskeli vanhempi, ehkä vajaassa neljässäkymmenissä huiteleva mies -todennäköisesti isäntäperheeni isä, jonka siniset silmät liikuskelivat myös ihmisissä. Hänellä oli astetta vaaleammat hiukset, kuin tyttärellään ja ne oli leikattu lyhyeen malliin.

Tytön hailakanruskeat iirikset löysivät pysähtyneen hahmoni ensin. Hymykuopat ilmestyivät pehmeäpiirteisille kasvoille, kun hän varovaisesti heilautti kättään tervehdykseksi. Tiukensin otettani matkalaukustani ja lähdin kulkemaan eteenpäin väsyneen hymyn kohotessa omillekin kasvoilleni. Mies liikahti kohti minua, ojensi kätensä kätelläkseen.