Kuunlapsi

3. Luku - Toinenkin lukutoukka

Valuin hiljalleen unen rajamailta takaisin todellisuuteen. Tyyny tuntui pehmeältä vasten poskeani, oloni oli mukavan lämmin. Ainoaksi häiritseväksi tekijäksi muodostui turhauttavan kirkkaana loistava valo luomieni takana, joka esti minua vaipumasta takaisin unen hellään huomaan. Kierähdin närkästyneenä toiselle kyljelleni, mutta sitten edellispäivän muistot huuhtoivat ylitseni vieden viimeisetkin unenrippeet mukanaan.

Tämä olisi ihan ensimmäinen kokonainen päiväni uuden isäntäperheeni kanssa, enkä voinut hillitä sisälläni päätään nostanutta lapsenomaista innostusta. Mieleni teki loikkia ympäri huonetta ja hihkua ilosta, mutta toistaiseksi tyydyin vain hymyilemään typerästi itsekseni ja räpyttelemään loputkin unihiekat pois silmistäni. Tämä päivä olisi tutustelupäivä, ja huomenna aloittaisin lukion ensimmäisen vuoteni.

Tuntui hassulta, miten jo seitsemännellä luokalla olin hermoillut lukiosta ja sen mukanaan tuomista haasteista. En ollut osannut ajatellakaan, että aloittaisin sen ihan kokonaan uudessa maassa. Elämä sitten muuttikin suuntaa mitä ihmeellisimmillä tavoilla.

Nousin istumaan tavattoman leveällä sängylläni, hieroskelin silmiäni samalla antaumuksellisesti. Haukotuskin pääsi karkaamaan huuliltani, ennen kuin työnsin soman, porokuvioisella pussilakanalla vuoratun kevyen kesäpeittoni syrjemmälle. Heilautin jalkani sängyn reunan ylitse, värähdin hieman paljaiden varpaideni koskettaessa kylmää parkettilattiaa. Nousin ylös makeasti venytellen, avasin verhot päästäen jo aiemmin pienistä rakosista valuneen auringonvalon tulvahtamaan huoneeseeni.

En ollut yöllä ehtinyt kovinkaan katsella maisemiani, sillä olin vain kaatunut matkasta uupuneena jumalaisen pehmeään sänkyyn ja sammunut siihen kuin saunan lyhty. Ikkunastani avautuva metsävaltainen maisema oli hyvin kaunis. Idästä noussut aamuaurinko siivilöityi upeasti suurten kuusten oksastojen läpi, sai koko metsänrajan kylpemään lämpimässä sylissään. Muutama pikkulintu pyrähti sirkutellen lentoon paksuilta oksilta. Katseeni seurasi niitä aina sinisenä loistavalle taivaalle asti, kunnes ne katosivat ikkunani ylänurkasta siivet vinhaa vauhtia räpytellen. Katselin vielä hetken mieltäni rauhoittavaa maisemaa, kunnes käännähdin ympäri matkalaukkuni puoleen. Nyin vetoketjun auki, kaivoin pohjattomasta laukustani harmaat luotto collegehousuni ja tummansinisen t-paidan, jonka vasemmalle puolelle rinnusta oli kirjailtu pieni ruusu. Vaihdoin vaatteet nopeasti ja sutaisin vaaleanruskeat suortuvani tottunein liikkein pääni päälle sotkuiseksi nutturaksi.

Laskostin suuren, yöpaidan virkaa toimittavan t-paitani siististi tyynyn alle ja petasin petini. Nakkelin tuhottoman monta vaaleanruskean ja valkean sävyistä tyynyä vielä koristeeksi, kunnes suuntasin askeleeni ulos huoneesta portaisiin. Minun lisäkseni yläkerrassa nukkuivat myös muut perheen lapset. Perhosilla, kukilla ja -hetkinen, pääkalloilla? koristeltu "Aurankukka" -kyltin omaava ovi oli sepposen selällään paljastaen pienen kaistaleen pehmolelujen ja nukkejen täytteisesta lattiasta. Pieni hymy kohosi jälleen kasvoilleni. Vaikken ollut Auraa vielä tavannutkaan, hän taisi olla hyvin omalaatuinen pikkuprinsessa.

Toinen, pelkästään mustalla "Karri" -nimikyltillä ja yhdellä "Keep Out!" -tarralla varustettu valkea ovi oli myös raollaan, mutta kauempana erottuva Nupun huoneen ovi oli visusti kiinni. Ilmeisesti perheen vanhin tytär nukkui vieläkin tyytyväisenä. Enempää en ehtinyt jäädä yläkertaa tarkastelemaan, sillä suorastaan herkullinen paistettujen kananmunien ja pekonin tuoksu leijaili nenääni portaiden suunnalta. Vesi herahti kielelleni jo pelkästä ruoan ajattelemisestakin, mahanikin murahti jo vaativasti. Tarvitsin aamupalaa.

Mitä alemmas portaita pitkin laskeuduin, sitä voimakkaammin aloin kuulla pyörivän lastenohjelman ääntä. Mitähän kello mahtoi olla? Kuljin varovaisin askelin kohti keittiötä, satuin vilkaisemaan olohuoneeseen matkallani. Pieni, vaaleatukkainen tyttö katseli sohvalla silmä kovana televisiosta pyörivää lastenohjelmaa, kauempana ylettömän mukavan näköisessä laiskanlinnassa istuskeli minua nuorempi poika, Karri, kirjan kanssa. Unohduin katselemaan kirjan etukantta, enkä voinut olla hymyilemättä tunnistaessani sen Baskervillen koiraksi. Pojalla oli hyvä maku, sitä ei käynyt kiistäminen.