Kuunlapsi

11. Luku - Hopeahippusia

A/N:

Hei vain hei. Kummasti nää mun luvut alkaa aina pahoitteluilla, eikä tääkään tee poikkeusta :D Anteeksi siis, minä pyydän, älkää kivittäkö mua! Viimeosasta on aivan kammottavan pitkä aika, mutta sysään sen nyt kliseisesti järkyttävän koulutyön ja ajanpuutteen syyksi. Sekä blokin ja juonijumin syyksi. Mutta hei, jos te jaksatte tätä vielä lukea, uutta osaa olisi tarjolla (vieläpä yli 2500 sanaista, huhhuh!). Pitemmittä puheitta päästän teidät nyt lukemaan!

– Varpunen

>>>

Tiesin meneväni vaarallisille vesille, sohaisevani ampiaispesää. Siinä tilanteessa en vain välittänyt. Hän oli loukannut minua, ja saisi nähdä ikävämmän puoleni. Sen, joka ei niellyt kaikkea pureskelematta tai antanut kohdella itseä kuin roskaa – mikä olin ilmiselvästi tämän illan hänelle ollut.

Joel astui uhkaavasti lähemmäs, kumartui ylleni pituuden suomalla etuoikeudellaan.

"Sitten minä pakotan sinut lähtemään", hän lausui harkitun hitaasti. Matala ääni sai ihokarvani nousemaan pystyyn, eikä se ollut pelkoa. Ei. Minä nautin haasteesta, jonka kuulin hänen äänessään, aistin hänen aurassaan. Joel halusi minun kapinoivan.

"Sehän nähdään", kuiskasin kaiken metelin sekaan. Joel kuuli minut huutavasta musiikista ja riehakkaista ihmisistä huolimatta, eikä onnistunut peittämään pientä kiihkon pilkahdusta katseessaan. Silloin minä käännyin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Oliko tämä ollut hyvä idea? Ei. Tulisinko vajoamaan häpeästä maan alle maanantaina? Luultavasti. Ja silti olin saanut outoa mielihyvää pienestä kiusanteostani.

Luojan kiitos olin valinnut jalkaani tennarit, korkokengillä olisin ollut kusessa, samoin mekon kanssa. Sain ihmiset lakoamaan edestäni närkästyneiden äännähdysten saattelemana, en uskaltanut katsoa vielä taakseni, vaikka tiesin pojan antaneen etumatkaa. Kauanko hän jaksaisi kissa-hiiri–leikkiämme? Ihmisiä oleskeli joka paikassa, en pääsisi piiloutumaan häneltä alakerrassa. Minun täytyisi tehdä jotain odottamatonta.

Vilkaisin taakseni vain huomatakseni Joelin olevan jo hyvin lähellä epäreilun pitkien jalkojensa ansiosta. Hän näytti – jos mahdollista – entistä vihaisemmalta. Olinko sittenkin lähtenyt leikkimään hengelläni? Syöksyin kasvavan kauhun kanssa olohuoneessa tanssivien ihmisten sekaan kyynerpäät edellä, luovin tietäni epätoivoisesti toiselle puolelle. Nutturastani irronneet vauvahiukset liimautuivat otsalleni ja jouduin haukkomaan henkeä keuhkoihini kasvavaa tahtia. Hyväksi kääntynyt ilta sai yllättävän käänteen, enkä ollut ollenkaan varma, pidinkö siitä.

Uusi vilkaisu taakse sai paniikin roihahtamaan sisälläni; oli oltava nopeampi. Paljon nopeampi. Katseeni etsi kuumeisesti pakoreittiä, mutta joka paikassa tungeksi ihmisiä. Jäisin kiinni, jos hidastaisin hetkeksikään. Siksi ryntäsinkin ensimmäiseen vapaaseen rakoon, joka paljastui nurkan takaa olohuoneen toiselta puolelta. Portaat. Loikkasin niihin hengenhädässä, takerruin metalliseen kaiteeseen kuin hukkuva pelasusrenkaaseen pysyäkseni tasapainossa ja lähdin loikkimaan yläkertaan kolme porrasta kerralla. Ja aivan liian pian kuulin vastaavanlaiset tömähdykset takaani. Minä jäisin aivan juuri kiinni. Mitä jos hän heittäisi minut alas parvekkeelta? Voi herranjumala.

Ylös päästyäni singahdin suoraan vasemmalle pysähtymättä tasaamaan hengitystäni. Harmi vain, etten huomannut maalaa sohvapöytää, jonka terävään lasiseen kulmaan raapaisin sääreni.

"Helvetti!"

Se oli kohtalokas hidastus. Samassa tunsin lämpimän käden kietoutuvan ranteeni ympärille jo toista kertaa tämän illan aikana, eikä minulla ollut enää taistelutahtoa panna vastaan, kun Joel kiepautti minut vasten yläkerran pienen olohuoneen seinää. Selkäni painui kipeästi vasten kylmää maalipintaa, paljas ihoni protestoi lähettämällä kylmiä väreitä ympäri kehoa. Hän vangitsi minut käsiensä väliin, nojautui huohottaen vain muutaman senttimetrin päähän kasvoistani. Korpinmusta kihara oli päässyt karkaamaan hänen silmilleen, muttei Joel sitä huomannut. Hänen katseensa oli etsiytynyt silmiini, enkä voinut estää uusia selkääni pitkin juoksevia väreitä tulemasta, jotka eivät todellakaan johtuneet kylmästä. Suurista ikkunoista loistava kuunvalo sai hänen harmaat iiriksensä loistamaan. Ne olivat tummemmat kuin muistin, saatoin nähdä vaaleampien hopeahippusten välkehdinnän tummemman usvan seassa. Ne olivat lumoavan kauniit. Kauneimmat, mitä olin ikinä nähnyt. Pojan lämmin hengitys kutitteli poskiani, sai polveni veteliksi. Painoin käteni vasten seinää säilyttääkseni tasapainoni. En todellakaan aikonut valua lattialle märän rätin tavoin.