Kuunlapsi

5. Luku - Herra Hallanheimo

Herätyskellon kimeä ääni tunkeutui uneni lävitse, kiskoi minut rajusti takaisin todellisuuteen unen hellästä huomasta. Räpyttelin silmiäni otsa hämmentyneessä kurtussa, kaivoin äänen lähteen jostain peitonmutkasta ja pyyhkäisin puhelimen näyttöä hiljentääkseni uneani häiriköivän tekijän. Sen kummemmin miettimättä annoin pääni vaipua takaisin tyynyn lämpimään painaumaan, totesin sulkevani silmäni vielä hetkeksi. Se jäikin viimeiseksi ajatuksekseni, kunnes seuraava häiriötekijä astui mukaan kuvioihin, ja minun teki mieli potkaista jotakuta; eikö tässä talossa saanut nukkua rauhassa?

Varovainen koputus kuului huoneeni ovelta, hento pojan ääni kantautui sen takaa:

"Lilia? Me myöhästytään kohta koulusta."

Aivoni löivät ensin tyhjää; kuka ihmeen poika meillä oikein oli? Minun muistini mukaan isä oli saanut äänenmurroksensa ihan ajallaan, eikä minulla ollut pikkusisaruksia. Sitten tietoisuus vyöryi ylitseni, ja minä pomppasin kauhuissani istumaan. Hapuilin puhelimen käteeni, olin saada uuden sydänkohtauksen kelloa katsoessani: 9.30, koulu alkaisi kymmeneltä.

Peitto lensi sivuun vikkelämmin kuin lentoon pyrähtävä lintu, muutaman kolahduksen ja ärräpään jälkeen olin kiskonut vaatekaapista ylleni korkeavyötäröiset farkut ja keltaisen t-paidan, lisännyt vielä asusteeksi ruskean vyön. Kiskoin parhaillani viimeistä, ananaskuvioista, pitkävartista sukkaa jalkaani samalla, kun kiskaisin oven auki ja ryntäsin kylpyhuoneeseen pesemään hampaitani ja harjaamaan unen jäljiltä pörröisiä hiuksiani.
Peilistä takaisin tervehtivät kasvot näyttivät suhteellisen levänneiltä, vaikka Kristian ja bussipysäkkipoika olivat kummatkin valvottaneet minua illalla.

Olin edelleen vihainen Kristianille, vaikka ymmärsinkin hänen syynsä tunteenpurkaukselle. Olin vain niin perhanan itsepäinen, etten voinut vain heti syödä sanojani ja pyytää anteeksi, ja se tulisi jonain päivänä kostautumaan vielä tätäkin pahemmin - tiesin sen kyllä. Ja no, siitä toisesta ei sitten puhuttu mitään. Se tunne oli jotain aivan omaansa, jota en ollut vieläkään valmis käsittelemään.

Meikkaamisen saisin tällä kertaa unohtaa, ehkä ehtisin taivuttaa edes ripseni? Kiireissäni juoksin takaisin huoneeseeni, nappasin - luojan kiitos - valmiiksi pakatun reppuni, sujautin taivuttimet vielä mukaan ja ryntäsin alakertaan pyörremyrskyn lailla. Nuppu ja Karri odottivat minua eteisessä seisoen, Hertta joi keittiössä vielä aamukahvinsa rippeitä.

"Anteeks, mä taisin nukahtaa herätyksen jälkeen uudestaan", lausuin pienen hengästykseni lomasta, kiskoin takkia päälleni ja solmin kenkieni nauhoja huolimattomille ruseteille. Nuppu hymähti pahoittelevasti jossain yläpuolellani. "Meki luultii et sä olit jo heränny, iso talo kato." Naurahdin ylös noustessani, Herttakin saapui luoksemme autonavaimia hyväntuulisesti heilutellen.

"No eipä tässä vielä mikään kiire ole", hän tokaisi ja sujautti itsekin kengät jalkaansa. Valuimme koko porukka perheen toiseen, pienempään Toyotaan ja lähdimme kohti Vilukkovaaran keskustaa.

-

"Me puotetaan Karri eka, ja sitte äiti heittää vielä meijät. Yläaste ja lukio on samassa rakennuksessa, mut ollaan vaa eri tiloissa. Eli ei välttämättä nähä päivän aikana olleskaan, ku meillä on ruokailut ja välkät hieman eri aikoihin", Nuppu selitti auton huristaessa eteenpäin maantiellä. Nyökyttelin vastaukseksi, irvistin itselleni mielessäni; nyt alkaisi se ystävien metsästys.

Yläasteella olin ollut se outo, ylisosiaalinen taidehörhö, jota oltiin lopulta alettu välttelemään hassujen juttujensa ja mieltymystensä takia. Ihmiset eivät olleet ikinä olleet ilkeitä, minut oli vain tietoisesti jätetty porukan ulkopuolelle. Söin aina yksin, välitunneilla lueskelin kirjoja tai kuuntelin musiikkia, enkä koskaan nähnyt ketään koulun ulkopuolella, paitsi Kristiania tai taidekouluni ystäviä. Olisinhan minä tietenkin päässyt porukkaan, jos olisin roikkunut jatkuvasti muiden kannoilla ja tunkenut mukaan, mutten oikein ollut sellaista tyyppiä. Jos seura ei kelvannut, sitten se ei kelvannut, eikä se minulta ollut pois. Olin oppinut nauttimaan omasta seurastani, vaikka mietteeni tekivätkin minut toisinaan hulluksi.