Kuunlapsi

7. Luku - Kivulias kierrepotku

Vilukkovaarasta oli tullut jo toinen kotini. Takapihan jylhä metsä sai minut lumoihinsa enemmän kuin Tukholman kaunis katukuva oli koskaan saanut, tunsin kuuluvani tänne. Kyselimme vanhempieni kanssa kuulumisia usein puolin ja toisin, eikä koti-ikävä päässyt koskaan yllättämään. Koulussakin oli tekemistä, ja silloin kun en ollut nenä kiinni kirjassa, vietin paljon aikaa Islan ja Hetan, tai Nupun, Karrin ja Auran kanssa. Olin vielä pitänyt kiinni lupauksestani aloittaa juokseminen, eikä minua saanut nykyään pysymään poissa pururadalta kolmea päivää kauempaa. Se tuntui hassulta; kotona minua ei olisi saanut kirveelläkään lenkille.

Koulussa liikuimme aina isolla porukalla poikien kanssa, tai sitten ihan vain tyttöjen kesken. Suvia en oikein nähnyt koulun ulkopuolella, hän ei koskaan halunnut tulla meidän kanssamme minnekään, emmekä me häntä mukaamme pakottaneetkaan. Hän viihtyi enemmän Vienan kanssa.

Ja Vienasta puheen ollen: me emme tulleet sitten ollenkaan toimeen toistemme kanssa, vaikka koulussa saatoimmekin pyöriä samoissa porukoissa silloin kun hän ei juossut Joelin (herra Hallanheimon etunimi) perässä. Hän katseli minua aina nenänvarttaan pitkin, enkä minä voinut sietää hänen ylimielistä käytöstään. Tai Hallanheimossa roikkumista, mutta sitä kenenkään muun ei tarvinnut tietää - ei siis sillä, että minä olisin pojasta pitänyt. Minua vain inhotti se, miten tyttö rehvasteli sillä ja hieroi asiaa muiden kasvoille kuin olisi ollut olympiavoittaja, ja poika olisi ollut kultamitali.

Isla ja Heta olivat osoittautuneet vielä mukavemmiksi, kuin olin kuvitellut. Vietimme paljon aikaa kolmestaan koulun ulkopuolella, opin pian tuntemaan heidät paremmin kuin hyvin. Tiesin, että Isla oli parantumaton kahviadditki (rakasti erityisesti latteja) ja kynttiläfanaatikko, kun taas Heta inhosi järjestelmällisyyttä ja rakasti kermavaahtokaakaota. Heistä oli tullut minulle lyhyessä ajassa yllättävän tärkeitä, enkä epäillyt luottamustani näihin kahteen hetkeäkään.

Tytöt auttoivat minua sopimaan typerän riitani Kristianin kanssa - halusivat tosin palkaksi pojan sosiaaliset mediat - ja pakottivat minut soittamaan Adelen kauneimpia kappaleita Islan vanhempien ikivanhalla kitaralla, jonka kaivoimme ullakolta ainakin viiden vuoden hämähäkinseittien alta.

Samu oli edelleen oma hurmaava itsensä, enkä minä voinut enää kieltää pieniä tunteenpoikasiani häntä kohtaan. Vaikka olin kuinka vannonut itselleni meidän olevan vain kavereita, tuntui poika olevan tästä kirjoittamattomasta sopimuksesta hyvinkin paljon eri mieltä.

Niin, olin tosiaankin kotiutunut Vilukkovaaraan paremmin kuin hyvin.

Maisemat vilisivät vinhaa vauhtia pienten huurteenkukkien koristaman ikkunan toisella puolella. Lämpötila oli tänä yönä tipahtanut ensimmäistä kertaa hieman nollan alapuolelle, enkä ollut pystynyt hillitsemään pientä kaupunkilaislapsen innostustani. Olin viettänyt koko elämäni vähälumisilla, loskaisilla kaduilla, joten odotin innolla ensilumen saapumista. Halusin päästä tekemään suuren lumiukon, laskemaan pulkkamäkeä pitkästä aikaa ja tekemään lumienkeleitä. Lapsellista, tiedän, mutten jaksanut välittää siitä. Lumi sai aina pilkkeen syttymään silmäkulmaani, eikä sitä ikä voisi koskaan himmentää.

Siksipä olinkin kiskonut harmaan, karvatupsuisen pipon jo päähäni ja kietonut saman sävyisen huivinkin kaulaani. Se oli tosin ollut hieman liikaa lämpötilan kivutessa aamun tullen takaisin lähemmäs kolmea astetta, mutta lämpimät vaatteet saivat minut tuntemaan oloni talvisemmaksi. Musiikki pauhasi miellyttävänä korvissani, bussi oli melkein tyhjä näin aikaisin aamusta. Ajatukseni pääsivät vaeltelemaan minne mielivät, minä annoin niiden mennä. Yön samettinen pimeys alkoi hiljalleen hälvetä, vaikkei aurinko lämpimiä säteitään saanutkaan enää työnnettyä läpi betoninharmaan pilviverhon. Puut pitelivät vielä kiinni viimeisistä ruskan koristamista lehdistään, vaikka purevan pohjoistuulen mukana saattoikin haistaa jo vääjäämättömästi lähestyvän talven.