Kuunlapsi

8. Luku - Bilsantunnin painajainen

A/N1:

Heimoi!

Tämä luku valmistui yllättävän nopeasti, ja alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli julkaista se vasta joulukuun (!) Puolenvälin tienoilla, mutta sitten mietin, että mitä sitä turhia panttaamaan! :D Olkaatte siis hyvä näin joulukuun kunniaksi!

》》》

Hänen mantelin muotoiset silmänsä olivat niin kauniit. Harmahtavat iirikset toivat mieleeni täysikuun, enkä voinut olla ajattelematta, miltä ne näyttäisivät tähtien valoa heijastaessaan. Pitkät tummat ripset saivat jalkani hyytelöksi, ja se uskomaton kihelmöinti ihollani sai pääni pahemman kerran sekaisin. Hänen kasvonsa olivat niin veistokselliset ja poskipäänsä terävät, että mieleeni tuli jokin kreikkalainen jumala. Miten en ollut koskaan huomannutkaan, kuinka kauniisti hänen korpinmustat hiuksensa taipuivatkin laineille?

"...Lilia?"

Islan ääni kuului aivan korvani juuresta, minä havahduin todellisuuteen ja repäisin katseeni irti Joelin silmistä. Miksi hänen täytyi olla niin, niin... niin mitä? Ärsyttävä? Monimutkainen? Vaikeasti luettava? Komea? Pallo taisi antaa kovemman iskun kuin luulinkaan.

Ystäväni katsoi minua epäilevästi saaden kuumuuden hohkaamaan poskillani. Toivottavasti mietteitäni ei saattanut lukea kasvoiltani, muuten vajoaisin häpeästä maan alle ja pysyisin siellä, kunnes aurinko sammuisi taivaalta. Suustani pääsi ulos jotain epämääräistä mongerrusta, kunnes sain yhdistettyä sananpätkäni lauseiksi. Tunsin oloni kamalan kömpelöksi siinä nurmella kököttäessäni, eikä asiaa auttanut ollenkaan se, että viereeni kyykistynyt Joel ei ollut irrottanut lämmintä, kihelmöintiä lähettävää kättään pois olaltani, saati siirtynyt tuumaakaan kauemmas. Hänen kehonsa hohkasi kuin patteri, sai jo valmiiksi helottavat poskeni todennäköisesti vielä punaisemmiksi.

"Ei tässä mitään. Oon ihan kunnossa", totesin lopulta vaivalloisesti, yritin nousta seisomaan huonoin tuloksin; vihainen vihlaisu kulki kalloni lävitse salaman tavoin saaden minut irvistämään kivusta ja vajoamaan ähkäisten takaisin kenttään.

"Joo, siltähän sä näytätkin." Joel tarttui käsipuoleeni silmiään lähes huomaamattomasti muljauttaen ja auttoi minut Islan kanssa ylös. 

Ja taivas miten hän näyttikin niin hyvältä tehdessään niin... Ei kun mitä?

Kiskaisin käteni irti toisen otteesta – kunhan olin ensin varmistanut pysyväni tukevasti pystyssä – ja mulkoilin häntä epäilevästi kulmieni alta. Tämä oli outoa, normaalisti hän vältteli minua kuin ruttoa. Oli kuin jokin ovi olisi läiskähtänyt kiinni pojan kasvoilla, niille vetäytyi jälleen se minulle tutumpi kylmän välinpitämätön ilme. Aivan kuin hän olisi... loukkaantunut?

"Anteeksihanoikeestiseolivahinko!" Samu hölkkäsi luokseni vetäen kaiken huomioni itselleen puhumalla kaikki sanansa yhteen pötköön niin nopeasti, että minun oli keskityttävä kunnolla saadakseni selvää. Hymyilin hänelle rauhoittelevasti. "Ei se mitään, vahinkoja sattuu." Hän virnisti lammasmaisesti sanoilleni saaden minut hymähtämään. Myönnettäkööt, että toisen huolehtiminen oli suloista katsottavaa.

"No niin, jatketaan!" Nella huusi ympärillemme kerääntyneille ihmisille hivenen närkästyneenä, luovi tietään luokseni hajaantuvien ryhmäläisteni seassa. "Olethan varmasti kunnossa? Se oli aika kovan näköinen tärsky", liikunnanopettaja varmisti viereeni päästyään. Erehdyksissäni nyökäytin päätäni ja uusi kivunvihlaisu viilsi syvältä irvistyksen kera. Nellan katseessa häivähti epävarmuus. "Ehkä sinun olisi parempi jättää lopputunti välistä ja käydä terveydenhoitajalla. Ihan vain varmistamassa että kaikki on kunnossa."

"Minä voin mennä mukaan", Isla tarjoutui välittömästi käsipuolessani, piti minua varmuuden vuoksi vielä pystyssä. Nella nyökkäsi hyväksyvästi. "Mainiota, kiitos Isla."